Iona Roisin

1989 / Oxford, Englanti

2017

Liikkuva kuva

Minua luullaan ainoaksi lapseksi

Minulla on pikkuveli, hän on kaksi vuotta minua nuorempi, siis lähes 25-vuotias kun kirjoitan tätä tekstiä. Veljeni on autistinen, mielestäni suurin piirtein puolessa välissä autisminkirjoa, jos tässä on mitään järkeä. Hän on melko sosiaalinen, muttei osaa lukea tai kirjoittaa. Hän vaikuttaa yleensä onnelliselta, mutta on myös taipuvainen voimakkaisiin ahdistusjaksoihin, jotka liittyvät kuolemaan ja/tai hylätyksi tulemisen pelkoon.

Olen yrittänyt tehdä tätä teosta neljän vuoden ajan. Siitä ei luultavasti koskaan tule valmista. Ehkä se on ok. Alkujaan ajattelin, että teoksessa on kyse sisarusten välisistä suhteista ja siitä, kuinka yhden ihmisen erityistarpeet voivat kärjistää näissä suhteissa ilmeneviä, hyvin tavallisia jännitteitä. En kuitenkaan osannut sanoa sitä mitä halusin, eikä teoksesta tullut kovin hyvää.

-

”Minua luullaan ainoaksi lapseksi” käsittelee tällaisen teoksen tekemiseen liittyviä ongelmia: teoksen, joka on hyvin henkilökohtainen ja jossa valtasuhteiden epätasapaino on tuotu suoraan julki. Näyttämällä veljeni ja minun välistä suhdetta teos pyrkii tutkimaan suostumukseen ja syyllisyyteen liittyviä kysymyksiä ja taiteilijan vastuuta omasta aiheestaan. Se kysyy kuinka olla varovainen, kuinka olla lempeä, ja samalla kuitenkin rehellinen – kuinka saavuttaa tasapaino, niin että juttu on kuitenkin mahdollista tehdä.

Minua kiinnostaa, mitä teemme ”huonoilla tunteilla”, niillä, joita meidän ei pitäisi lainkaan tuntea tai joiden olemassaolo meidän tulisi kieltää, ainakin julkisesti. Työskentelymenetelmäni sijoittuu kirjoittamisen, videon ja installaation välimaastoon, ja se kytkeytyy laajemmin ajatukseen Sanomattomasta, johon sisältyvät käsitteet syyllisyydestä, osallisuudesta, masokismista ja halusta.

http://ionaroisin.com