Artikkelit

Tanssii puheentunnistuslaitteen kanssa

Ihminen, kone ja esitys Yleisö, mikrofoni, puheentunnistus, valkokangas, tanssija. Nimeämätön-esityksessä kokeiltiin, mitä niistä voi syntyä.

Tanssitaiteen professori Ari Tenhula teki Teatterikorkeakouluun pari vuotta sitten ihmisen peilisolujärjestelmää tutkivan Etäisyyksiä-esityksen, jossa tanssijat reagoivat toistensa improvisaatioon.

– Vaikka esityksen vuorovaikutuksen teema oli minulle uusi, niin esityksen yleisösuhde oli perinteinen. Nyt halusin vuorovaikutuksen yleisön ja esiintyjien välillä muokkaavan teosta, Tenhula kertoo.

Hän toivoi myös kielelle asemaa esityksessä.

– Halusin rakentaa yleisölle mahdollisuuden havaintoon, että kielellistäminen on mutkikas prosessi. Teoksen olemassaolosta ja sen tavasta olla liikkeessä häviää kielellistämisessä valtavasti.

Tenhula otti yhteyttä Teemu Määttäseen Tampereen yliopiston Tutkivan teatterityön keskuksesta, jolta kysyi miten käyttää puheentunnistusta suomen kielellä.

– Mietimme Teemun kanssa, millä tavalla 50 hengen yleisö voisi puhua esityksessä ja mitä me siitä saisimme.

Kävi ilmi, että kokonaisen lauseen käsittelyyn kuluisi tietokoneelta 20 minuuttia, mikä oli liikaa live- esitykseen. Siksi päätettiin luoda kirjasto, joka tunnistaa yleisön sanomia yksittäisiä sanoja.

– Dramaturgi Silja Kejonen keräsi harjoituksissa 1500 sanan kirjaston tanssijoiden lausumista assosiaatioista.

Yleisölle kirjaston rajallisuus muodostui yhdeksi päämerkitykseksi. Esityksessä katsojat lausuivat mikrofoniin omia mielleyhtymiään liikkeestä. Muut eivät kuulleet sanoja, jotka heijastettiin tekstinä seinälle tanssijoiden käytettäväksi.

– Yleisö koki turhauttavaksi, etteivät kaikki heidän assosiaationsa näkyneetkään. Kitka teknologisen interaktion ja live-esityksen välillä oli liian iso. Huomasimme, että teknologian lisääntyessä yleisölle tulee yhä tärkeämmäksi, että se on huomaamatonta ja toimii täydellisesti, Tenhula pohtii.

Myös tanssijat kokivat aluksi turhautumista.

– Harjoitusprosessi oli samalla sen kysymistä, että onnistuuko tämä. Teknologiaa ei ollut vielä olemassa. Ensimmäiset neljä viikkoa tapeltiin sen kanssa.

Epävarmaa oli myös se, lähteekö yleisö mukaan vuorovaikutukseen.

– Tanssijat kysyivät, pitääkö heidän tehdä sellaista, josta ei pysty etukäteen sanomaan tuleeko siitä hyvä vai huono. Opiskelijat ottivat kuitenkin hienosti vastuuta projektin aikana ja kasvoivat joutuessaan epävarmaan tilanteeseen. Esittäminen ja vuorovaikutus yleisön kanssa kehittyi valtavasti esitysjakson aikana. Epävarmuudessa oleminen on hyödyllistä. On hyvä, että se mahdollisuus on koulussa.

Tenhulalle kokemus osoitti illuusion teknologian mahdollisuuksista.

– Olen tehnyt monta teknologiaa hyödyntävää juttua, mutta aina törmää siihen, miten rajallista se on suhteessa siihen mitä ihminen voi kuvitella ja kuinka moninaisesti interaktiivinen ihminen on kyvyiltään. Toisaalta on tärkeää tutkia sitä, miten monin tavoin olemme jo teknologisessa maailmassa, ja mitä se tarkoittaa.

Kutkuttamaan kokemus kuitenkin jäi.

– Kun viisi vuotta kuluu ja suomen kielen puheentunnistus kehittyy, olisi jännä kokeilla samaa tekniikkaa uudestaan. Olisi myös kiinnostavaa tehdä esitysinstallaatio, jossa olisi monen ihmisen komentoihin reagoivia ympäristöjä.

Nimeämätön oli osa Teatterikorkeakoulun tanssiryhmä TaDaCin toimintaa. Se toteutettiin yhteistyössä Tutkivan teatterityön keskuksen ja Tampere Unit for Computer-Human Interactionin kanssa. Lehden kannessa on kuva esityksestä