Artikkelit

Yhdessä voittamattomat

Kolmen erilaisen teoksen ja ohjaajan ilta Voittamattomat pyörii Jyväskylän kaupunginteatterissa toukokuun loppuun. Kun opiskelijat kohtasivat kiinnitetyn henkilökunnan, syntyi syvä, kirkas, barokkinen, viisas sekä hurjan hauska kokonaisuus.

Kolme ohjaajaa, Sini Pesonen, Sakari Hokkanen ja Juhana von Bagh, sekä minä esitysdramaturgi tapailimme viime keväästä lähtien yhteisen asian äärellä professori Maarit Ruikan johdolla.

Aiemman hyvän yhteistyön ansiosta oli Jyväskylän kaupunginteatteri halukas tilaamaan TeaKista esityksen tuotantoon.
Ideana oli, että vastavalmistunut (Pesonen) ja valmistuvat (me muut) saisimme kosketusta laitokseen ja sen työtapoihin, ja toisaalta laitoksen kiinnitetty henkilökunta saisi vaihtelua.

Ajatuksena oli, että sisällöt voisivat olla alle nelikymppisten elämästä.

Mukaan saimme ottaa oman ikäluokkamme huiput, suunnittelijat Ina Niemelän (valo ja video), Pauli Riikosen (ääni) ja Laura Dammertin (lavastus ja puvut).
Harjoitusaika, joka normaalisti on tarkoitettu yhdelle esitykselle, jaettiin nyt kolmen kesken. Viimeiset kaksi viikkoa olivat yhteistä aikaa pääharjoituksille ja valmistaville harjoituksille.

Sini Pesosen tekstiksi valikoitui Tarantino-vaikutteinen, väkivaltaa monelta kantilta valottava Girls just wanna have fun, jonka kirjoitti Jussi Moila.

Sakari Hokkanen kirjoitti monologin elämän tarkoituksesta. Hän sijoitti sen kehonrakentajana ja liikemiehenä tunnetuksi tulleen, nyt jo edesmenneen Petteri Jussilan suuhun.

Juhana von Bagh nosti performatiivisen osionsa otsikoksi Tyhjyyden, jota työstettiin ryhmälähtöisesti.

Dramaturgin ja esitysdramaturgin näkökulmasta työ oli äärimmäisen mielenkiintoinen, monipuolinen, opettavainen, pitkä ja hauska. Ensimmäisistä tapaamisista alkaen ideointi esityksen sisällöstä oli rikasta.

Koko prosessin aikana tuli käytyä kiinnostavimmat teatteriin liittyvät keskustelut koko maisteriaikanani. Helsingin ja Jyväskylän väli junalla on vähintään (säästä riippuen) kolme ja puoli tuntia. Siinä ehti jutella.

Teosten erilaisuus toi sekä prosessiin että lopputulokseen omasta näkökulmastani ehdottomasti rikkautta. Hämmästyttävää onkin, miten vähän tällaisia monen teoksen iltoja teatterissa edelleen tehdään

Suunnittelijat olivat tietenkin kaikkein kovimmilla, kun heidän täytyi rakentaa yhden teoksen ajassa kolme eri maailmaa unohtamatta, että kyseessä täytyi kuitenkin olla yksi iso kokonaisuus.

Itse sain hyödyntää kaikkea, mitä osasin ja kaikkea, mitä en osannut. Toimin lukijana ja sen lisäksi harjoituksissa dramaturgina.

Ennen harjoitusten alkua tunsin suurta epävarmuutta tehtäväni edessä. Olin ainoa meistä, joka ei ollut aiemmin työskennellyt laitoksessa.

Itsestään selvää ei ollut myöskään se, miten yhteistyö sujuisi eri ohjaajien kanssa. Kenenkään kanssa en ollut aiemmin työskennellyt. Se sekä vähäinen kokemukseni harjoituksista tuotti minulle paineita.

Kaikkein eniten pelkäsin varpaille astumista ja muita epäonnistumiseksi tulkittavia tilanteita. Heti harjoitusten alettua tajusin pelänneeni ihan syystä.

Oivallus siitä, että tulisin taatusti rusikoimaan kaikkien varpaita ja olemaan lähinnä väärässä ja epätietoinen, alkoi tuntua välttämättömältä. Ilman virheittä ihmiset eivät voi tehdä mitään hedelmällisesti yhdessä, saada aikaan jotain tärkeää.

Ja se, mitä teemme, muodostuu kaikille niin tärkeäksi, että jokaisen akilleenkantapäät tulevat esiin. Se, miten työryhmä osaa nämä tilanteet kestää ja purkaa, tekee yhteistyöstä onnistuneen ja epäonnistuneen.

Parhaimpia olivat tietysti ne hetket, jolloin ammattinimikkeet katosivat, eikä kukaan vartioinut omaa tonttiaan enemmän kuin yhteisön hyvinvointi vaati.

Ja sellaiset hetket, kun koko työryhmä käveli pitkospuilla suon yli tai tanssia liihotteli hikeä pintaan ympäri lavaa tai lauloi karaokea katsomosta asti.
Muoto, jonka äärellä olin, oli jotain aivan uutta. Suunnittelijaryhmään kuuluminen oli minulle jotain aivan uutta, hotellin ja teatterin välillä ryntäilykin oli hetken aivan uutta.

Oli erittäin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla kolme täysin erilaista ihmistä voi ohjata hyvin. Nähdä heidän heikkoutensa ja vahvuutensa, ja nähdä mikä heitä yhdistää.

Seurata miten suunnittelijat pitivät käsissään lankoja, joita minä en edes nähnyt.

Ja kokea se, mitä en ollut aiemmin kokenut eli työskentely rautaisten ammattilaisten kanssa.

Ja todeta, ettei samassa laitoksessa tehty työura tarkoita välttämättä katkeruutta, eikä katkeruus välttämättä katso työvuosia.

Pääosin teatteri otti meidät erittäin hyvin vastaan. Siellä joustettiin siinä, missä pystyttiin.

Prosessilähtöisen työskentelyn suhteen oli joitakin vaikeuksia, jo aivan toimintarakenteessa. Koska tekstiä ei ole ennen kuin ehkä ensi-illassa, on mahdotonta tietää malli- tai raamipalavereissa kaikkea.

Jos henkilöitä putkahtelee esitykseen siinä tahdissa kuin harjoitukset etenevät, ei esimerkiksi pukusuunnittelijaa, joka tässä tapauksessa jo oli yli-ihminen, voi vaatia enää olemaan yliyli-ihminen.

[kuvat x 2kpl]

Monet asiat selviävät matkan varrella. Näyttelijöiltä saamamme palautteen mukaan se teki myös työskentelystä eläväisempää kuin normaalisti.

Meille totuttelua vaati kellon armoilla harjoitteleminen. Taukojen lakisääteisyys ei kuulu Teatterikorkeakoulun oppimäärään. Ehkä pitäisi kuulua.

Monesti läpimeno saatiin aikataulutettua minuutilleen harjoitusten lopun kanssa, ja kuin taikaiskusta olivat virkamiehemme kadonneet. Ja kun perehtyy näyttelijöiden työaikoihin, ymmärtää hyvin miksi.

Tämän prosessin pituus oli sitä lajia, että kun lähdimme tarkastamaan esityksen kuntoa, olin täynnä iloa tyyppien näkemisestä ja siitä, että eroahdistukseni sai lievitystä. Samaan aikaan takaraivossa tykytti pelko, että ei kai se nyt enää voi jatkua. Joulun välipäivät ensimmäistä kertaa elämässään töitä tehneelle paskahousulle prosessi oli matkusteluineen ja loputtomine kokouksineen myös raskas. Hotelli ei ole koti.

Kaikkein suurin onnistuminen oli yhteistyö monissa muodoissaan. Se toimi teatterin ja koulun (Maarit Ruikan), näyttelijöiden ja meidän sekä itseni ja muiden välillä.
Yhteistyön jatkuminen monissa eri muodoissa lienee siitä paras todiste. Itse aloitan dramatisoinnin tekemisen aivan näinä päivinä Kokkolan kaupunginteatteriin, jossa Pesonen aloittaa jaetun johtajan pestin Jussi Moilan kanssa elokuussa.

Useat eri kaupunginteatterit ovat osoittaneet kiinnostustaan toimintamallia kohtaan. Toivottavasti yksi syy on Jyväskylästä kantautuneet positiiviset kokemukset.

Aivan varmasti takana on Maarit Ruikan periksiantamattomuus ja oppilaitaan kohtaan tuntema luottamus.

Se, että teoksesta tuli syvä, kirkas, barokkinen, viisas, hurjan hauska ja viihdyttävä, on myös hyvä mainita.

Yhteistyön onnistuminen näin poikkeuksellisella kokoonpanolla ja rakenteella tuntui äärimmäisen hyvältä, paremmalta kuin onnistuminen keskimäärin.

Se saattaa johtua vanhasta latteudesta: ilo laajenee mitä useampi sitä on jakamassa.

Ja se näkyy lopputuloksessa aivan varmasti. Olen nähnyt sen siellä!