Artikkelit

Teatterin pyllykirja

"Jos ensimmäisessä näytöksessä kivääri roikkuu seinällä, sillä on ammuttava kolmannessa näytöksessä", kuuluu teatteriteoreetikko Konstantin Stanislavskin legendaarinen opetus.

Suomalaisessa modernissa teatterissa tuntuu olevan vallalla aivan toisenlainen oppi, jonka voisi pukea vaikka seuraavanlaiseen muotoon:

"Jos ensimmäisessä näytöksessä miesnäyttelijällä on housut jalassa, on ne vedettävä alas ja pyllistettävä kolmannessa näytöksessä."

Aina ei tosin tarvitse odottaa kolmanteen näytökseen saakka. Usein jo viiden minuutin päästä esityksen alkamisesta löytyy dramaturginen peruste sille, että miehen esittämä roolihenkilö joutuu tunnekuohun valtaan, riisuu kaikki vaatteensa, alkaa juosta ympäri lavaa ja pyllistelee katsomoon päin.

On kyse sitten modernista Seitsemästä veljeksestä, Lauri Maijalan Muoviukkelista tai vaikkapa kotimaisesta näyttämöversiosta Lukas Moodyssonin Tillsammans-elokuvasta, paljas miehen takapuoli tulee takuuvarmasti esiin ennen pitkää.

Kyseessä on siis nimenomaan miesnäyttelijä, joka näyttää takapuoltaan. Tasa-arvoa tässä asiassa ei tunneta, vaan naisen alaston ruumis jää aina vähemmälle huomiolle. Vaikka näytelmässä olisikin mukana kohtaus, jossa nainenkin riisuutuu alastomaksi, niin mies on kohtauksen tähti. Siinä missä naisen alastomuus koetaan ehkä seksistiseksi hyväksikäytöksi niin miehen finninen perse tuntuu olevan tekijöiden mielestä näyttämötaidetta, jota ei voi katsojille tarjota koskaan liikaa.

Sama ilmiö on levinnyt teatterista elokuviin. Lähes jokaisessa kotimaisessa elokuvassa miesnäyttelijän paljas takapuoli ilmestyy jossain vaiheessa valkokankaalle. Jos Aku Louhimies ohjaa elokuvan Riisuttu mies, niin voi olla varma, että se ei jää pelkäksi metaforaksi. Miehen työ -elokuvan Tommi Korpela pääsi paljaine takapuolineen julisteeseen asti. Härmä-elokuvan rakkauskohtauksessa Lauri Tilkasen takapuoli nousee selvästi esiin, mutta Pamela Tolan vartaloa tuskin näkee. Suomen ulkopuolella vastaavaa ilmiötä ei ole.

Takapuolen esittely ei kuitenkaan ole peräisin elokuvasta vaan nimenomaan teatterista. Voimistelua ja muutakin liikuntaa teatterikoulutuksessa on käytetty aina, mutta 1980-luvulla fyysisyys muuttui rajuksi ja vaativaksi liikunnaksi. Jouko Turkan aikana kehon piiskaaminen yhä kovempaan rasitukseen oli roolin rakentaminen ykköstyökalu siinä missä Stanislavski käytti apuna muistoja ja henkilökohtaisia tunnetiloja. Eläimellisen miesenergian korostaminen ja alastoman miesvartalon esittely muuttui dramaturgiseksi tehokeinoksi. Naiset jäivät taka-alalle.

Takapuolta on näyttämöllä esitelty ennen Turkan aikakauttakin, mutta yleensä piilossa. Turkkalaisia metodeja opetuksessa suosinut Jussi Parviainen kirjoittaa blogissaan, että jo Tarmo Manni toimi jonkinlaisena teatterin kasvojen paljastamisena näyttelijöille itselleen. Parviainen muistelee, että "näyttämön sivussa, yleisön näkymättömissä hän pyllisti lavalla olleille golleekoilleen [sic] paljaan perseensä ja huudahti vielä päälle, että 'Siinä on lippa hattuunne'."

Samassa kirjoituksessa Parviainen lisää, että kun Mannille tarjottiin Kansallisteatterissa vähäpätöistä roolia hevosen takapäänä, Manni oli kommentoinut: "Ja minä kun en hevosen persettä näyttele. Mutta omastani olisin kyllä valmis neuvottelemaan."

Manni oli tässäkin näyttelijänä aikaansa edellä. Mutta siinä missä Parviaista ja Turkkaa edeltävää sukupolvea edustava Manni esitteli takapuoltaan vain kollegoilleen, näytetään modernissa teatterissa takapuolta koko katsomolle.

Siellä missä on teatteria, nähdään ruumiillisuutta. Keho on näyttelijän työväline. Fyysiseen raivoon ja miehiseen uhoon perustuva näyttelijätyö on varmasti hyvää polttoainetta roolin rakennustyössä. Suomi on saunakulttuurin maa, joten miksei näyttelijä voisi kävellä näyttämöllä takapuoli paljaana luontevasti.

Koska teatteri kuitenkin on hengen ravintoa, niin toivoisi että henkisyyttä ei unohdeta ruumiillisuuden kustannuksella. Jos näytelmä sisältää teemoja riisuutumisesta, alastomuudesta ja kaiken paljastamisesta, niin ei toteutuksen tarvitse olla konkreettista. Emme me teatterissa kävijät järkyty suomalaisen miehen takapuolen näkemisestä, mutta tehokeinona se alkaa 30 vuoden vilauttelun jälkeen olla jo kulunut. Hanurin näyttämisen voi suosiolla jättää humalaisten teinipoikien performanssiksi. Älkää teatterin tekijät siis muuttako näyttämöä miesnäyttelijöiden pyllykirjaksi. Kengänkuva takapuoleen, ja jotain luovaa ja tuoretta tilalle.