Teatterikorkeakoulu

Pekka Vänttinen

Arkisto

Villen viisi aikaa

Villen viisi aikaa. Kuva: Naomi Lignell.Aika on pitkä ja lyhyt, subjektiivinen ja objektiivinen. Se on hetki ja ikuisuus. Se kiitää ja matelee. Välillä se pakahtuu kipinöiväksi hetkeksi. Joskus se taas kulkee kuin juna loputtomalla tasangolla. Mutta koskaan se ei pysähdy. Miten kokee ajan ja sen kulun Ville Sandqvist, taideyliopistopedagogiikan lehtori, viisikymppinen mies?

1 Perustan luomisen aika

Tänä aikana muovautuu siksi ihmiseksi, joka on. Voi sanoa, että se on syy ja loppuelämä on seurausta. Yleensä se päättyy noin 20-ikävuoden tienoilla, kun muuttaa omaan talouteen. Itse muutin 21-vuotiaana. Mutta vähittäinen liukuma alkaa jo murrosiässä, kun otetaan pesäeroa vanhempiin ja lapsuudenkotiin. Psykodynaamisessa terapiassa tätä aikaa käydään uudestaan läpi. Se voi siis kertautua. Ja kun omat lapset syntyvät, aikaa elää aina uudelleen. Muistot heräävät vaippoja vaihtaessa tai futiskentän reunalla. Vertailua ei pääse pakoon. Kuinka minua hoidettiin, oliko isä täällä?

2 Meille suotu aika

Yksinkertaisesti, se on tämä elämäni aika, se mitä ja minkä sisällä elän. Minään tarinana en sitä näe. Se on liikettä, matkaa. Olen koko ajan jostain tulossa ja johonkin menossa, teen henkilökohtaista historiaa osana tätä maailman historian jaksoa. Haluan ajatella, että ihmisen elämä on pitkä. Olen nyt 50-vuotias ja kannan mukanani pitkää kokemusta. Kaksikymmentä vuotta sitten oli aivan juuri, mutta toisaalta siitä on jo valtavan kauan. Aika on siis suhteellista, mutta toivon että tämä minun aikani, elämäni, olisi merkityksellistä, kokemuksellista ja kunniallista.

3 Tässä ja nyt

Tavallaan vastapainona edelliselle on välitön nyt -hetki. Se on, tai sen pitäisi olla, aina merkityksellinen. Kyse on siitä, mitä tällä sekunnilla tapahtuu ja miten sen arvottaa. Niin usein ja niin turhaan sanotaan, että ”sitten kun…”. Välittömään nyt -hetkeen sisältyy paradoksi. Kun ajan ja hetken unohtaa, siitä saa parhaiten kiinni. Silloin tulee ajan kanssa ”yhdeksi”. Se on zeniläinen prinsiippi.

4 Näyttämön aika

Mitä stressaantuneempi ja kiireisempi olen, sitä paremmin tiedostan olevani ammatissa, jossa aika muodostaa ajasta riippumattoman olosuhteen. Saatan tulla harjoituksiin tai esitykseen hyperventiloiden. Mutta, kun astun lavalle, minulla on kaikki aika. Näyttämöllä ajan tunne katoaa. Esityksessä on aina riittävästi aikaa, ei koskaan kiire. Se on minusta huikeata ja se pätee, vaikka näyttelisi ahdistunutta ja kiireistä ihmistä. On etuoikeus olla tällaisessa ammatissa. Toki, kiire voi iskeä näytöksen jälkeen. Mutta hetki tuossa jumalallisessa, ajattomassa ajassa, on antanut voimia.

5 Ajan loppu – kuolema

Aika, jota ei enää ole, kuolema. Olen ollut kuoleman äärellä ja olen siitä kiitollinen. Olen saanut saattaa läheisiäni ja nähdä, että elämällä on mielekäs raja. Se täyttyy. Niin sen täytyy olla. Ahdistua siitä ei tarvitse, se on pikemminkin lohdullista. Ajan, omankin elämän, päättymisen hyväksyminen on merkityksellistä. Rajallisuus vaikuttaa kokemuksiini ja tunteisiini. Vaikka omaa aikaansa suunnittelee ja rakentaa, niin lopulta se on aika sattumanvaraista.

Ville Sandqvist toimii yhteisen opetuksen keskuksen johtajana 1.8.2010-31.7.2014.

 

Hae jutuista