Arkisto

Vähän muutakin kuin Peppiä

Lastenteatteria tehdään usein korostetulla K7-mentaliteetilla. Suojellen, holhoten, valistaen. Mutta kenenpä lapsuus olisi pelkkiä kumpupilviä. Siksi joskus voisi olla hyvä kiskoa mörkö esiin sieltä sängyn alta. Suzanne Ostenin kurssilla sitä opeteltiin.

Naiset ja lapset ensin. Siinä ohjenuora, joka on määritellyt Suzanne Ostenin uraa. Poliittisesti aktiivinen feministi ja Dramatiska Institutetin pitkäaikainen ohjaajantyön professori on Ruotsin teatterin Grand Old Lady. Ehkä parhaiten hänet tunnetaan työstään lastenteatterissa ja vuonna 1975 perustamassaan Unga Klara -teatterissa.

Ikävuodet lähestyvät seitsemääkymmentä, mutta työt jatkuvat. Tänä syksynä Osten on vetänyt Teatterikorkeassa viisiviikkoista lastenteatterin kurssia. Edellisestä vastaavasta kurssista on liki kymmenen vuotta.

Tulokset olivat konkreettisia. Heini Junkkaalan, sittemmin Pohjoismaiden parhaan näytelmän palkinnon voittanut "Kymmenen tikkua laudalla" sai alkunsa noina viikkoina. Samoin kuin Marjo Niemen romaaniksikin päätynyt "Juakse ku hullu!".

Tälläkin kertaa lienee lupa odottaa jotain merkittävää. Selitys piilee metodissa, konseptin kääntämisessä ylösalaisin.

– Emme ajattele lastenteatteria ohjenuorana, sillä siitä tulee helposti taakka. Osten räjäyttää sen mitä lapsuus lopulta on ja haluaa määrittää sen oman kokemuksen kautta: miltä tuntui olla vaikka kymmenen. Se on ihan eri lähtökohta kuin se, että ajattelisimme sen ikäistä fiktiivistä ryhmää ja yrittäisimme sitten sille tehdä jotain, kertoo ryhmässä opettajana toimiva Saana Lavaste, jolla on asiaan perspektiiviä. Edelliseen kurssiin hän osallistui opiskelijana.

Ostenille lastenteatterin perustana on siis matka omaan lapsuuteen, muistoihin ja herkkyyteen. Ote on tutkimuksellinen myös oman itsen ulkopuolelle. Haastattelut ja keskustelut eri alueiden asiantuntijoiden kanssa kuuluvat rutiineihin. Olennaista on myös moniammatillisuus, jopa ammattikonventioiden räjäyttäminen. Kaikki tekevät kaikkea. Tällä kertaa mukaan tulleet lavastajat ja puvustajat kirjoittavat ja näyttelevät siinä missä muutkin.

Esityksen kohde- ja ikäryhmä määrittyy matkan varrella, kun materiaalia testataan koeyleisöillä. Käynnissä olevalla kurssilla katsomossa on istunut kolme ryhmää, joista nuorimmat ovat olleet viisivuotiaita, vanhimmat kolmetoista.

– Ostenin kuva lapsuudesta on epäromanttinen. Hänen äitinsä oli skitsofreenikko. Ehkä siksi hän haastaa perinteistä kuvaa lapsuudesta ja näkee sen tiukkana vaiheena, jolloin on nopeasti omaksuttava ja ymmärrettävä maailman meno kaikkine kriiseineen. Se on lähellä antiikin tragediaa, aika kaukana Puhista ja Pepistä, Lavaste toteaa.

Lastenteatteri on täynnä tabuja siitä mistä saa puhua, mistä ei. Ostenilla niitä ei ole. Aiheet ovat liikkuneet vanhempien mielisairaudesta ja lapsisotilaista aina lasten itsemurhiin. Projekteja on syntynyt Ostenin matkoilla Afrikan aids-orpojen leireillä ja Länsirannalla.

Mutta onko tämä lopulta tarpeellista? Eikö edes lapsuus saisi olla turvallinen saareke ennen kuin maailman hirveydet iskevät? Ja eikö tässä päädytä keittiöpsykologian äärelle, kun aikuiset ihmiset ryhtyvät vellomaan lapsuuden traumoissaan? Eivätkö he näin tule käyttäneeksi lapsia omaan terapointiinsa?

– Tarinoiden kertominen on elämänmyönteinen teko. Teatterin tarkoitus ei ole nujertaa. Kerron, koska olen selvinnyt jostain. Hurjistakin kokemuksista voi puhua ja jakaa niitä. Opetus on tämä: lapsuudesta selviää hengissä, puolustaa Lavaste Ostenia.

– Ja mitä köökkipsykologiaan tulee, niin Suzanne korostaa, että kyseessä on aina taiteellinen projekti. Se vain tehdään omista kokemuksista ja lähtökohdista, mutta faktat siirretään aina tarinoiksi, seuraavalle tasolle.

Tämän syksyn kurssilla rakentui viitisen aihiota, joita jalostamalla syntyisi näytelmiä. Demoja kävi kutsuttuina katsomassa joukko teatterijohtajia ja järjestöjen edustajia. Sen Lavastekin myöntää ja ymmärtää, että totutusta poikkeavan tavaran ujuttaminen markkinavetoiseen teatterilaitokseen vaatii tuulimyllyjen nujertamista.

– Kun tehdään yksi lastennäytelmä vuodessa, niin on helppoa päätyä Lindgreniin. Tarvitaan uutta ajattelua. Mitä jos se taiteellinen satsaus olisikin lastennäytelmä, jonka kohderyhmänä olisivat 8–12 -vuotiaat lukihäiriöiset?