Arkisto

Odottamattomia mahdollisuuksia

Kolumni ”Uudistus voi avata odottamattomia mahdollisuuksia.” Näin vallitsevan tilanteen määrittelee Teatterikorkea-lehden viime vuoden viimeisessä numerossa Esa Kirkkopelto. Sitä uskoa me kaikki tarvitsemme. Ilman sitä hukkaamme varmasti uudistukseen kätkeytyvät mahdollisuudet.

Mitä nyt sitten on oikeastaan tapahtunut? Opiskelijan perspektiivistä saattaa vaikuttaa todella kaukaiselta se, että TeaK ei ole enää tilivirasto. Mitähän ihmettä tilivirasto oikein tarkoittaa ja mitä kaikella tällä on tekemistä minun taiteeni kanssa? Eipä paljon mitään ja kuitenkin aika paljon.

Tiliviraston statuksesta irtautuminen merkitsee itsenäisempää asemaa ja suurempaa taloudellista vastuuta. Selvää on, että rahoitus tulee edelleen valtiolta ja OPM:n ohjaus muodossa tai toisessa säilyy. Itsenäisyys taas merkitsee muun muassa sitä, että korkeakoululla on oikeus ja velvollisuus hankkia niin sanottua ulkopuolista rahoitusta. Onko se vapautta?

Hallintoa ja taloudenhoitoa ajatellen muutos on suuri. Keskeistä on, että hallitus ei ole enää samanlainen rehtorin johtama asiantuntijaelin kuin aikaisemmin. Se valitsee rehtorin, joten rehtori on raportointisuhteessa hallitukselle ja hänen täytyy nauttia hallituksen luottamusta. Se tarkoittaa, että luottamus täytyy hankkia paitsi korkeakoulun sisällä myös hallituksen sidosryhmäjäsenten keskuudessa. Niin hyvässä kuin pahassa hallituksen sidosryhmäjäsenet voivat muodostua vaa´ankieliksi, joten toivon, että tulevaisuudessakin löytyy asialle vihkiytyneitä ja myös korkeakoulun sisällöstä kiinnostuneita sidosryhmäjäseniä.

Mutta miten tullaan hyviksi sidosryhmäjäseniksi? Löytyykö sellaisia, jotka oman vaativan työnsä ohella paneutuvat alan hienouksiin. Kaikille organisaatioille on tyypillistä tietynlainen sisäänpäin lämpiävyys, sisäpiiriläisyys. Muuten ei voisi ollakaan, sillä on uskottava omaan asiaansa ja kehitettävä sitä omilla ehdoilla. Terveen vuorovaikutuksen löytäminen merkitsee aina kaksisuuntaista tietä. Kumpikaan osapuoli ei voi ottaa vastaan, jos ei ole mitään, mitä tarjota.

Ajatelkaapa tilannetta, jossa ulkopuolinen kuuntelee sisäpiiriläisten keskustelua. Sisäsiittoisuuden vaikutelma syntyy aina erityisesti asiaan vihkiytyneiden slangista. Taitaa kestää jonkin aikaa, ennen kuin kuuntelee sujuvasti, mitä tarkoittavat Kouke, Teakon, Opek, VÄS, Peda, D, N, O, S ja niin edelleen. Jo näin yksinkertaisen tason saavuttaminen vaatii luovia kysymyksiä!

Vaikka en näe muutostilannetta vain taloudellisena kysymyksenä, siitä saattaa muodostua keskeinen. Olemme täysin riippuvaisia siitä, mikä tulee olemaan taidekorkeakoulujen rahoitusmalli tulevina vuosina. Mitä enemmän omarahoitukselle luodaan paineita, sitä riippumattomampia olemme OPM:n ohjauksesta ja sitä haavoittuvaisempia. Siinä tilanteessa strategisten painopisteiden luominen on haastavaa. Korkeakoulu joutuu entistä tarkemmin miettimään, mitä, miksi ja millaisin resurssein.

Yliopistojen varainhankinta ei ole ollut mikään kukoistava business yleisestikään, mutta varsinkaan se ei ole ollut sitä Teatterikorkeakoululle. Pitkäaikaisena teatterinjohtajana tiedän, että yksityisen rahan hankkiminen on äärimmäisen vaikeaa ja todella pitkäjänteistä sitoutumista vaativaa. Tällä alalla on vähän sellaisia miljonäärejä, joille on verotuksellisesti edullista tehdä lahjoitus. Niitä kyllä löytyy Aalto-yliopiston alumneista tai ystävistä. Meitä ei paljoa auta, vaikka saamme kaikki Suomen teattereiden johtajat suosiollisiksi toiminnallemme. Tässä ei pelkkä hyvä tahto ja idealistiset ajatukset riitä. Itse asiassa juuri varainhankinta on raadollisin puoli koko yliopistouudistuksessa.

Mutta jos unohdamme tämän realismin ja katsomme uudistusta lintuperspektiivistä, olen kyllä Kirkkopellon kanssa samaa mieltä odottamattomista mahdollisuuksista. On vain löydettävä oma tapa toimia. On irtauduttava niin paljon kuin mahdollista jäykistä rakenteista. On uskallettava koetella rajoja. Ja kun virkamiehiä ei enää yliopistossa ole, virkamiesmäisestä kuuliaisuudesta pitää osata myös irtautua. Oman mielipiteen ja tahdon ilmaisuun tarvitaan rohkeutta.

Yksi suuri haaste odottaa meitä, keskustelu taideyliopistosta. Siinä tarvitaan avointa ja luovaa asennetta niin omaan alaan kuin muihin taiteisiin. Näissä päätöksissä hahmotellaan suomalaisen taiteen tulevaisuus ainakin 30 vuodeksi eteenpäin. Sen punnitseminen, onko suuri vai pieni kaunista, on kohtalon kysymys.

Kirjoittaja on Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja ja Teatterikorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja.