Arkisto

Kaksi näkökulmaa esitykseen

Tilanteita-esitys etsi esittävän taiteen ydintä kahden näkökulman, kahden kokemuksen kautta: tekijän ja katsojan. Työtapa oli myös tutkimustapa.

Näkökulma yksi: tekijä

Prosessi alkoi taiteeseen ja työtapoihin liittyvillä keskusteluilla ja harjoitteilla. Teemana olivat sukupuoliroolit ja niiden kautta määrittynyt puku/vaate identiteetin muokkaajana ja näyttämönä.

Yhteiset harjoitukset käynnistyivät lavastuksen ja puvustuksen valmistamisella sekä ryhmän toisilleen antamilla improvisaatiotehtävillä. Visuaalinen maailma kulki mukana jo alusta. Työryhmän kasvaessa jokainen toi näkökulmansa ja osaamisensa kollektiiviin jakoon.

Improvisaatioissa käytimme pukuja, tavaroita, vettä. Fokuksessa olivat kehon hetkelliset reaktiot ja vuorovaikutus. Tutkimme esineiden ja materiaalien synnyttämiä jännitteitä esiintyjien ja esiintyjien ja katsojien välillä. Teksti, puhe ja äänimaisemat olivat osa esityksen musiikkia.

Käsiteltyjä asioita olivat seksuaalinen kiinnostus, liittymisen ja hylkäämisen tunteet, henkilökohtaiset rajat, voiman käyttö ja itsehillintä, suhde väkivaltaan, läheisyyden kaipuu ja pelko, miellyttämisen tarve, hallinta ja sen menettäminen.

Aiheet kuplivat liikkeellis-äänellisten improvisaatioiden ja visuaalisten kokeilujen sisältöinä, ei ennalta sovittuina teemoina. Asioita nousi myös muototutkielmien kautta: rytmi, tasot, soolot, roikkuminen, kiipeily, hengitys, kontakti, kosketus, energia. Ohjaaja kiersi ns. ”ulkopuolisena katsojana” kohtausten ja harjoitusten mukaan. Kohtausvalinnat ja rakenne neuvoteltiin yhdessä.

Esitystä valmistetaan usein näyttelijän ilmaisusta käsin, vaikka se rakentuu muistakin teatterin alueista. Kiinnostavaa on moniaistisen esitysmaailman luominen, jossa esiintyjä on tasa-arvoinen ”kappale” muun näyttämötoiminnan/kuvan rinnalla. Ja toisaalta, ilmaisu syntyy lavastuksen, tilan ja visuaalisuuden ehdottamasta estetiikasta.

Ilmaisun löytymisessä käytin Action Theatre -metodin ajatusta kokemuksellisuudesta valmiin idean sijaan. Improvisaation perustana on kehollinen reagointi, ruumiillinen maailmassa tai näyttämöllä olo. Impulssi voi olla ruumiillinen aistimus, tunnetila tai ajatus. Ne ovat tasa-arvoisia, järki tai loogisuus eivät ole johtavia valinnan tekijöitä.

Metodin taustana on buddhalainen ajatus tietoisuudesta ja läsnäolon harjoittelusta. Action tarkoittaa kaikkea kehossa tapahtuvaa. Metodi asettuu narraation ja enemmän kieleen perustuvan johnstonelaisen improvisaation rinnalle, sen juuret ovat tanssissa ja performanssissa.

Kun muoto ja sisältö erkanevat, löytyy uusia ilmaisukeinoja. Kokemus (vaikkapa äänen ja liikkeen epäsynkronia) hajauttaa merkityksen ja artikuloi todellisuutta tutusta poikkeavasti. Se saa tekijälle aikaan ”polttovälin”. Kokemusta voi tarkastella itsestä irrallisena ja se on palautettavissa omaan kokemusmaailmaan.

Kohtauksia luodessa käytin Action Theatren Frame-käsite. Frame on harjoitteen tai kohtauksen raamit. Ne voivat olla esimerkiksi ajallisia (5 minuutin soolo, sen jälkeen toinen soolo jne.), ilmaisumuotoon liittyviä (toinen liikkuu, toinen luo äänimaiseman) tai rakenteellisia (löydä asia mitä toistat, varioi sitä ja liity sitten muihin).

Myös prosessi on itsenäinen tutkimisen tapansa, kuten on myös yksittäinen harjoite. Ryhmän jäsen saattaa kokea eri vaiheet itselleen merkityksellisemmiksi ja ajattelua ja itseymmärrystä avaaviksi.

Mitä oli prosessin pedagogiikka? Päädyimme tulokseen, että tarjoamalla harjoitteita, jotka fokusoivat ja suuntaavat kehollista avautumista, annamme yksilölle mahdollisuuden lähestyä itseään uudesta näkökulmasta. Mahdollisuudet ja asiat ovat meissä. Ne vain vaativat esiintuloa, tietoisuutta ja ihmistä, ryhmää, joka näkee ne.

Ryhmän eri taustoista johtuen henkilökohtainen lähestyminen oli välttämätöntä. Kieli oli luotava ymmärrettäväksi. Tanssi- tai teatterisanasto ei ollut riittävää. Erilaisuuden näkyväksi tekeminen oli myös näyttämöllisesti kiinnostavampaa kuin samanlaisen ilmaisun hiominen.

Prosessi imi mukaansa. Lopulta esitys ratkoi itse itseään. Ratkaisut syntyivät prosessin sisältä kollektiivisen tekijyyden summana. Ideat kumuloituivat ja asettuivat paikalleen ja suhteessa toisiinsa. Ne konkretisoituivat toiminnassa ja asiat ratkottiin lattialla.

Yhteistoiminnallinen dramaturgia ratkoo muotoja näyttämöllisissä tilanteissa yhteisesti neuvotellen. Se ei ole kustannustehokasta ja vaatii herkkyyttä aistia itselle ja toiselle tärkeät asiat.

Työtapa oli askel vapaampaan taiteelliseen työhön. Olen mukana kaikkine puolineni, voin tuntea hallintaa, eteenpäin vievää voimaa tai heittäytyä virtaan ja antaa muiden asioiden, ihmisten kelluttaa minua eteenpäin. X

Työryhmän puolesta
Merja Pennanen

viittä vaille valmis taiteen maisteri

Näkökulma kaksi: katsoja

Perinteisen teatterin näkemisen paikka periytyy barokkiteattereiden symmetrisistä keskeisperspektiiveistä, jotka asettivat katsomoon optimaalisen katsojan paikan: vain tietystä kohtaa katsomoa illuusio on täydellinen ja katse voi hallita kuvaa. Se on kuninkaan, cogiton paikka: näen, siis hallitsen. Näyttämölle luodun maailman representaation katsoja ja hallitsija on kartesiolainen cogito, joka järjestää järjen arkkitehtuuriksi ja määrittelee reunat, raamit, rajat. Minä, katsoja olen tässä ja minä hallitsen katseellani tuota, joka on näyttämöllä, esillä, näyttämön reunojen sisällä, etäällä.

Näissä järjen raameissa myös ruumis on käsitteellistetty tarkan geometrisesti. Ruumiillisuuden herraksi on päästävä. Descartes pyrki teoksessa Sielunliikutukset (1649) määrittelemään tunteet, jotka voivat ruumiin kautta suistaa sielun raiteiltaan. Hän pyrki luomaan hallittavuuteen perustuvan merkkijärjestelmän, jossa ruumis ja tunteet voidaan tehdä ymmärrettäviksi.

Samalla kun klassinen teatteri fyysisesti etäännyttää itsensä katsojien keskeltä etäisyyden päähän ja neljännen seinän taakse, irtoaa ruumis subjektista.

Näkeminen on haltuun ottamista matkan päästä. Se joka näkee, hallitsee. Katsoja hallitsee. Perinteisen asetelman voi kääntää toisinpäin ottamalla katsojalta hallinnan pois. Sen voi kuitenkin tehdä vain enemmän tai vähemmän aggressiivisin keinoin: tunkeutumalla katsojan tilaan, hallitsemalla sitä mitä katsoja näkee tai ei näe, interaktiolla, manipuloinnilla jne.

Monissa uusissa esitysmuodoissa tavat käyttää tilaa ovat siirtäneet hallinnan painopisteen katsojalta esittäjille. Mutta hierarkiaa ei välttämättä ole purettu: esityksen katsoja-esiintyjä -suhde rakentuu silti hallintasuhteelle.

Tilanteita-esityksessä minä katsojana koin olevani vain paikalla. Se purki katsomisen ja teatterin kulttuurisia konventioita ja positioita. Olin tilanteessa, mutta esitys tai esittäjät eivät hallinneet minua enkä minä heitä. Katsoin vain mitä tapahtuu, hieman kuin olisin katsonut tapahtumia kadulla. Esitys ei rakentunut hallintasuhteen kautta.

Eräs syy, miksi tämä suhde ei ollut läsnä, oli esiintyjien tapa olla. En siis edes sano: tapa esiintyä, sillä jos esiintyjistä olisi aistinut tietoista ”esiintymistä”, halua miellyttää, näyttää taitoja ja taituruutta, hauskuttaa, pelottaa, ”olla hyvä”, perinteinen katsoja-esiintyjä -suhde olisi rakentunut heti.

Katsojalle suhteen puuttuminen oli vapauttavaa. Minulta ei vaadittu mitään katsojana, koska minua ei noteerattu katsojana. Minua ei määritelty suhteessa esitykseen ja esiintyjiin. Satuin vain olemaan siinä. Ja se, mitä esiintyjät tekivät, tapahtui minusta huolimatta, ei minun vuokseni. Siksi minun ei tarvitse ymmärtää, ei hallita, ei tuntea mitään. X

Katri Mehto

Filosofian lisensiaatti