Arkisto

Oma ego narikkaan

Kokos Näyttelijä Niina Nurminen on vienyt ammattitaitonsa myös näyttämön ulkopuolelle. Teatterille hän ei ole kuitenkaan kääntänyt selkäänsä. Päinvastoin, kyse on paluusta perusasioihin.

Joskus suuret ratkaisut elämässä vaativat pitkää pohdintaa ja suunnittelua. Toisinaan taas oikea päätös syntyy hetkessä. Vuonna 1999 Niina Nurminen huomasi olleensa kolme vuotta lapsen kanssa kotona. Valmistumisesta oli kymmenen vuotta, veri veti takaisin töihin, mutta mihin sitä freelancerina palaisi.

Suunta löytyi läheltä, lehtipinosta. ämyrin ilmoituksessa etsittiin taiteilijoita kansainväliseen projektiin. Ilmoittautumisaika umpeutui seuraavana päivänä.

– Koskaan en ollut ajatellut, että teatteri voisi olla muuta kuin mitä se perinteisesti on. Mutta jokin tunne minulla oli siitä, että osaamista voisi laajentaa johonkin, en vain tiennyt mihin. Projektin yhteiskunnallinen painotus kuulosti hyvältä: mitä jos ramppi katoaisi ja taide jalkautuisi ihmisten arkeen?

Lontoossa järjestetty Transmission-koulutus merkitsi lopullista käännettä. Mutta aika ei ollut kypsä, ei ainakaan Suomessa. Niina Nurminen palasi maahan, jossa barrikadit olivat vielä pystyssä, puolin ja toisin.

–Vielä 2000-luvun alussa olimme aivan lapsenkengissä. Asenne oli se, että näyttelijän paikka on teatterissa. Piste. Myöskään yhteiskunnan tasolla ei oltu valmiita eikä nähty mahdollisuuksia. Pelättiin, että mitä ne komeljanttarit tänne tulee tekemään, mihin ne oikein aikovat koskea. Laittavat meidät vielä tekemään jotain.

Lienevätkö lama ja ihmisten pahoinvoinnista kertovat hälyttävät indikaattorit tehneet tehtävänsä, mutta Nurmisen ja hänen johtamansa ArtSense Oy:n tilauskirjat ovat täynnä ilman markkinointiakin. Yritysmaailmaa liki kymmenen vuotta seuranneena Nurminen on nähnyt kentän jakautumisen.

– Osalla yrityksistä keinot vain kovenevat. Mutta näkyvillä on myös aitoa halua muuttua ja sen tiedostamista, että näin ei voi jatkua. Jotkut valitsevat hidastumisen tien ja inhimillisemmän, hyvinvointia painottavan henkilöstöpolitiikan.

Tilanne vaatii tarkkuutta. Vaarana on joutua likaisen työn suorittajaksi, käsikassaraksi ja herrojen kanssa marjaan.

– Täytyy osata erottaa millaisesta tilauksesta on kysymys. Meitä esimerkiksi pyydettiin auttamaan yritystä, joka oli valmistautumassa irtisanomisiin. Ymmärsin, että tarkoituksena oli avittaa heitä valikoimaan niitä jotka laitetaan ulos ja niitä jotka ovat niin sanotusti yhteistyökykyisiä. Sellaiseen emme suostuneet. Etiikka ja arvot täytyy olla selkeästi määriteltyinä.

Mitä ne arvot sitten ovat? Ja mitä Niina Nurminen - yksin tai kollegoineen - ArtSensessä ja sen osana toimivassa Forumteatteri Fortessa touhuaa?

Teatteria aiheen ehdoilla

ArtSensen kotisivut lupaavat laadukasta ja syväluotaavaa työyhteisövalmennusta yrityksille, jotka kaipaavat uutta näkökulmaa ja muutosvoimaa henkilöstönsä kehittämiseen. Tarjolla on keinoja parantaa vuorovaikutusta, esiintymistä, tunneälyä, luovuutta ja johtamista.

Teksti on siis aivan samaa jargonia kuin minkä tahansa konsulttifirman. Erottavia tekijöitä on vain yksi: teatteri ja sen menetelmät. Prosessi on verrannollinen teatteriproduktioon.

–Aloitamme tutustumalla työyhteisöä käsittelevään materiaaliin. Teemme kyselyitä, haastattelemme ihmisiä ja kaivamme esille sen mitä kohti yhteisö haluaa edetä ja mitä kipupisteitä se pyrkii nostamaan esille ja purkamaan. Aina ne eivät ole tiedossa ja selviävät vasta prosessissa, Niina selventää.

Huolellisen perustan luomisen jälkeen ryhmä kirjoittaa ja harjoittelee esityksen tai kohtauksia, jotka sisältävät yhteisölle relevantteja elementtejä. Lopulta vuorossa on esitys, ikään kuin työyhteisön peili. Koko prosessi kestää noin 2–3 viikkoa.

Olennaista on tietty vieraannuttaminen. Katsomisen helpottamiseksi tilanne ja hahmot etäännytetään toiseen ympäristöön. Ketään ei haluta osoitella yksi yhteen näköisyydellä. Mukana on aina myös arvaamattomia tekijöitä, jotka saattavat olla tilaisuuden parasta antia.

–Joskus osumme johonkin teemaan ja yleisö alkaa viedä tilannetta. Ne ovat mielenkiintoisia hetkiä ja meille ne merkitsevät oman näyttelijäegon riisumista. Tässä on asian ydin: käytämme sataprosenttisesti ammattitaitoamme, mutta menemme aiheen ehdoilla. Yritämme kuunnella emmekä näytä, että tässä on meidän hieno taiteemme ja näin loistavia näyttelijöitä olemme, vaikka sivutuotteena syntyykin usein hyvää teatteria.

Mihinkään ei pakoteta

Esityksen aikana roolihenkilö istutetaan niin sanottuun ”hot seatiin” ja yleisö saa esittää hänelle kysymyksiä. Miksi toimit noin? Miten voit? Hänelle voidaan myös antaa ohjeita. Mitäs jos kuuntelisit enemmän.

– Se on puhdasta roolityötä. Näyttelijä pitäytyy tiukasti esittämässään henkilössä. Mukana on provokaatioelementti, kun näyttelijän hahmo on esimerkiksi autoritaarinen johtaja. Yleisö saattaa vihata roolihenkilöä, mutta kuvitteellisessa tilanteessa heillä on mahdollisuus puhua tälle suoraan, Niina kuvailee.

Toisinaan esityksissä käytetään apuna työyhteisön jäseniä, ”tarkkailevia toimijoita”.

– Korostamme, että he eivät saa näytellä vaan ainoastaan näyttää kuinka he tilanteissa toimisivat, omana itsenään. Parhaimmillaan he korvaavat meidät näyttelijät ja ihmiset ryhtyvät keskustelemaan keskenään oikeista asioista. Meitä ei enää tarvita, toteaa Niina.

Olennaista Forte-teatterin metodissa on turvallisen ja pakottoman ilmapiirin luominen. Yleisössä ketään ei pakoteta mihinkään ja hiljaa voi olla vaikka koko päivän. Yhtä vähän edellytetään välittömiä tuloksia. Teatteri jää ihon alle ja jättää muistijäljen. Oivallus voi tulla myöhemmin.

Tärkeää on myös säilyttää elämän kirjo. Yhteisöteatterin kummisetä, viime vuonna kuollut Augusto Boal piti lähtökohtanaan sortajan ja sorretun vastakkainasettelua. Forten tarjoama kuva on rikkaampi.

– Ihmiset ja tilanteet eivät ole mustavalkoisia. Emme halua näyttää karikatyyrejä tai stereotypioita ja langeta ylhäältä päin katsomiseen. Sortajalla, vaikka työpaikkakiusaajalla, on takanaan oma tarinansa ja syynsä siihen miksi hän tavallaan käyttäytyy, korostaa Niina. Emme selitä, vaan väläytämme kuvan taakse. Yleisö tulkitsee näkemäänsä, joka ei ole oikein eikä väärin.

Materiaalia omaan tekemiseen

Perinteisen käsityksen mukaan taiteilijan yhteistyö liike-elämän kanssa merkitsee pikkusormen antamista itse pääpirulle. Niina Nurmisen mielestä ainakin tältä osin vastakkainasettelun aika on ohi. Eikä taiteestakaan tarvitse luopua. Tilanteista tehdään mahdollisimman oikeita ja ihmisiä pyritään herättämään tunnetasolla. Kuin teatterissa.

– Uskallan sanoa, että monissa yrityksissä on luovuutta enemmän kuin taidelaitoksissa sekä aitoa halua saada yhteisö toimimaan ja ihmiset viihtymään. Jos tätä voimme teatterin keinoin edistää, niin hyvä. Pelkäksi laastariksi ei kuitenkaan pidä ryhtyä. Täytyy pyrkiä syvemmälle.

Niinan mukaan kyse on paluusta teatterin juurille. Jossain vaiheessa esiintyjän ja katsojan välille syntyi ramppi. Yhteisöteatterissa päästään takaisin, tai ainakin lähemmäksi, yhteistä kokemusta ja jakamista.

– Denis Guénoun puhuu tästä Näyttämön filosofia -teoksessaan. Hänen mukaansa välillä näyttelijä on keskiössä, välillä hän taas liukuu siitä pois, tarkkailijaksi, ja fokukseen nousee katsoja ja tämän kokemus. Pidän siitä ajatuksesta.

Ajatusta siitä, että yhteisöteatteri olisi jotenkin pois ammattitaidosta, Niina ei allekirjoita. Päinvastoin, virta on kaksisuuntainen.

– Rampin takana on tavallaan aina turvassa, katsojaa ei tarvitse suoraan kohdata. On varsin terveellistä laskeutua ja mennä tekemään teatteria johonkin yhteisöön. Niistä ihmisistä ja tilanteista näyttelijä ammentaa materiaalia suoraan itselleen. Teatterikorkean opinnoissakin voisi olla jakso, joka tarjoaisi ajatuksia teatterin tekemisestä myös teatteriympäristön ulkopuolella.