Arkisto

Milloin kirjailija juhlii?

Kirjoittaminen on yksinäistä, näin kuulee sanottavan. Sanottavan kuulee myös paljon muuta; ripsiä ei saisi taivuttaa sen jälkeen kun niihin on levitettänyt maskaraa tai että kello viideltä kuuluu juoda teetä. Jos kirjoittaminen on yksinäistä, pidän siitä.

Elämäkin on yksinäistä jos sen haluaa niin nähdä.

Kirjoittaminen on ajattelua ja seuranasi on kirjoittaessasi ajatuksia.

Jatkuvasti yötä päivää. Se ei ole yksinäisyyttä.

Yksinäisyyden voi kohdata helpommin ensi-illassa, jossa et ole osa prosessia jos et ole osa prosessia.

Olet se, jonka työ valmistui ennen muiden työn valmistumista.

Olet se, jonka kuuluu ehdottomasti olla paikalla ja joka haluaakin olla ehdottomasti paikalla, et vain tajua miksi se ei tunnu miltään. Ainakaan samalta kun muusta työryhmästä.

Olet se joka laittoi koko systeemin liikkeelle joskus muinoin, mutta muistatko sitä edes itse, kun esitys on se mitä juhlitaan.

Ja sitä pitääkin juhlia, mutta milloin kirjailija juhlii?

Kirjailija juhlii kun ensi-illassa on hänen lisäkseen neljä muuta vaivaantuneesti kääntyilevää kirjailijaa.

Vastuu on mukava jakaa niin edustaessa kuin rakennetta ratkoessakin.

Siinä on hyvä syy kirjoittaa yhdessä.

Yhdessä kirjoittamisen ainoa vaikeus on siinä, miten löytää oikeanlaiset ihmiset kirjoittamaan yhdessä?

Ja tämä vaikeus on kenties hyvinkin perustavanlaatuinen ongelma mikäli ihmiset ovat väärät.

Maallisten ilojen puutarha -näytelmän kohdalla tämän ongelman ratkaisi Teatterikorkeakoulu. Menin kurssille, ja niin menivät neljä muutakin opiskelijaa. Sitten kirjoitettiin näytelmä.

Eikä kukaan ollut vastuuton, eikä hankala.

Eikä kukaan ollut mustasukkaisena valvomassa omia tekstejään, eikä kukaan jyrännyt tai suostunut jyrättäväksi.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.

Miten tämä oli mahdollista?

Kirjoittaminen on aikaa. Kirjoittaminen ottaa sitä, enkä tarkoita vain faktista koneen äärellä taistelua, vaan aika otetaan päästäsi, se tekee sinusta vähän vähemmän läsnäolevan kaikissa tilanteissa. Kirjoittaminen ottaa siis aikasi, ja tekee sinusta ajoittain huonon ihmisen.

Yhdessä kirjoittaminen on kevyempää, ja kenties siksi meidän oli helppo säilyttää yhteys toisiimme ja ympäröivään maailmaan. Tämän näytelmän takia ei harkittu ammattinvaihtoa tai edes itsemurhaa. Tämä oli kevyttä.

No yritän edelleen vastata että miksi?

Näimme syksyn 2009 aikana parin kerran viikkovauhdilla.

Otimme kevyesti. Kaikki kirjoittamamme saattoi tulla mukaan näytelmään tai sitten ei. Luimme toistemme valitsemia kirjoja, katsoimme elokuvia, jalkauduimme jopa luokan 402 ulkopuolelle.

Ja kaiken aikaa tiesimme että mikäli ongelmia ilmenee, (ja ainahan niitä pari hassua) ne selviävät sitten Lapissa.

Lappi. Kilpisjärven biologinen tutkimusasema.

Saapuessamme sinne meillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, missä järjestyksessä kohtaukset näytelmään asettuisivat, ja kun saavuimme Helsinkiin viikkoa myöhemmin se oli meille melko selkeää.

Eli taas aikaa, vaadittiin aikaa. Vaadittiin hiihtämistä, vaadittiin Saanan huipulle nouseminen, vaadittiin paljon naurua, vaadittiin paljon puujalkavitsejä, vaadittiin tuntikausia kestänyt siirtymä toiseen päähän Suomea, vaadittiin tietopaketti tunturisopuleista, vaadittiin sauna, vaadittiin revontulet ja kirkas tähtitaivas, jotta kirjoittamamme saattoi jäsentyä siksi miksi se jäsentyi.

Se vaati myös paljon persettä, ja aivoja, mutta ehdottomasti yhtä paljon kaikkea aiemmin luettelemaani.

Kirjoittaminen ei ole tehokasta. Se on lähtökohtaisesti kaikkea muuta.

Se on pitkiä aamuja, se on kirjojen lukemista, se on hukkuneiden avainten etsintää, se on liian monta kuppia kahvia ja taas liian myöhään syöty lounas.

Se on sitä että on jatkuvasti myöhässä omasta elämästään, koska on meneillään jotain paljon kiinnostavampaa ja tärkeämpää.

Ja kaiken sen jälkeen, voi onnitella itseään josko jokin asia joskus valmistuu.

Ja pian voikin taas aloittaa alusta.

On ihanaa, ettei kirjoittamisen tarvitse olla aivan koko ajan elämän ja kuoleman kysymys. Kuka sitä jaksaa, ei kukaan joka ei ole täysi masokisti.

Yhdessä kirjoittaminen oli juuri jotain muuta, uusi tapa kirjoittaa, vähemmän narsistinen ja vähemmän raskas. Se on keino jaksaa tätä ammattia, se on keino, jolla aion jatkossakin hengittää.

Kirjoittaja opiskelee dramaturgiaa viidettä vuotta.