Arkisto

Esitys on ohjaajan teos

Ohjaajan suhde teokseen on muihin teatterintekijöihin nähden poikkeuksellinen. Kun kaikilla muilla tekijöillä on teatterissa rajattu tehtävä- ja vastuualueensa, ohjaajan vastuulla on kokonaisuus. Kun muilla teatterintekijöillä on työstettävänään joko näytelmän teksti, rooli, liike, visuaalisuus tai äänimaailma, ohjaajalla on kaikki nämä. Kun muut tuovat esitykseen itsenäiset ja selkeästi rajatut osuutensa ja panoksensa, ohjaajan tehtävänä on ottaa vastaan ja rakentaa näistä toisten taiteilijoiden teoksista se teos, joka kokoaa nämä kaikki. Esitys.

Tämä on kovin tuttua. Ohjaajan poikkeuksellisen aseman esiin nostaminen herättää kuitenkin joukon kysymyksiä, joita ei ehkä riittävän usein aseteta saati pohdita.

Kun taiteilija työstää teostaan, pyrkii hän luovassa prosessissa vuorovaikutukseen työn alla olevan teoksen kanssa. Hän pyrkii viemään prosessia jonnekin, hakemaan sille muotoa ja sisältöä, joka vastaa hänen tavoitteitaan ja mielikuviaan. Samalla hän pyrkii kuuntelemaan ja katselemaan teostaan saadakseen selville, mitä ja miten se haluaa asian ilmaista. Taiteilijan pyrkimys hallita tätä prosessia jähmettää vuorovaikutuksen tekijän ja teoksen välillä hyvin herkästi. Ohjaajan tehtävä esityksen tekijänä, taiteilijana, on tässä mielessä ainutlaatuisen vaativa.

Vuosia sitten esitin jossakin seminaarissa, että teatterissa ohjaajan työ ja tehtävä on toimia katsojana katsojan paikalla. Vaikka minulla oli tuolloin jo kokemusta ohjaamisesta, miellettiin mielipiteeni todennäköisesti näyttelijän sanomaksi, koska se herätti joissakin ohjaajissa voimakkaan vastareaktion. Ikään kuin olisin väitteelläni halunnut väheksyä ohjaajan tehtävää ja asemaa, ja kuitenkin teatterin kaksi korvaamattominta tekijää ovat näyttelijä ja katsoja. Ehkä auteur koettiin kyseenalaistetuksi? Ehkä ohjaaja katsojana ymmärrettiin passiiviseksi tekijärooliksi, vain vastaanottajaksi? Kutsuessani ohjaajaa katsojaksi en toki tarkoittanut sillä vain passiivista vastaanottajaa.

Olen yhä sitä mieltä, että yksi ohjaajan keskeisimmistä tehtävistä on toimia katsojana katsojan paikalla, ja siltä paikalta havainnon tekeminen ja sen artikuloiminen. Oikeiden havaintojen tekeminen (mikä aina merkitsee myös omien havaintojen tarkastelua) ja näiden havaintojen sekä oikea-aikainen että -tapainen sanoittaminen, on yllättävän vaativaa.

Teatteri on muuttunut paljon viidessäkymmenessä vuodessa ja ohjaajan ammatinkuva sen myötä. Ennen kaikkea se on sirpaloitunut, rikastunut ja monipuolistunut. Mutta yllättävän paljon on vielä vallalla kuvitelma, että taideteoksia voi tehdä hallitsemalla.

Ohjaajantaiteen alku

Renessanssi merkitsi uutta alkua. Maailma muuttui ja niin myös teatteri, joka on maailman kuvajainen. Leone de Sommia pidetään nykyaikaisen teatteriohjaajan edelläkävijänä. Johdettuaan 1520-luvulla pientä seuruettaan mantualainen de Sommi ryhtyi ”ohjaamaan” Commedia dell’Arte -seurueiden esityksiä, näitä all improvisoon perustuvia näyttelijäntaiteen vapaita linnakkeita.

Näyttelijäntaiteen ymmärtäjä de Sommi oli sitä mieltä, että paljon tärkeämpää oli löytää hyviä näyttelijöitä kuin hyvä näytelmä. Löydettyään riittävän hyvät näyttelijät de Sommi edellytti heidän noudattavan hänen ohjeitaan. Näyttämöohjeiden antajana hän otti vastuun esityksen toteutuksesta pukusuunnittelua, lavastusta, rekvisiittaa ja jopa alkeellista tunnelmaa luovaa valaistusta myöten.

Läpimurron teatteriin ohjaaja teki kuitenkin vasta kolmesataa vuotta myöhemmin. Tapahtumalle löytyy jopa päivämäärä: Meiningenin herttuan, Georg II:n, hoviteatteriseurue esiintyi Berliinissä 1. toukokuuta 1874 ja jatkoi sieltä kiertueelle halki mantereen. Herttuan ohjaajanjälki oli mullistavan ainutlaatuinen, meiningenilaiset aloittivat uuden aikakauden eurooppalaisessa teatterissa.

Uuden aikakauden merkkinä pidettiin sitä, että esityksen ydin, sen sielu, oli siirtynyt näytelmästä näyttämölle. Tekstistä, tuosta valistuksen airuesta, oli tullut toissijainen. Ensemble ja näyttämö, sekä näiden kahden hallinta, olivat uusina ensisijaisia. Ohjaajantaiteen myötä syntyivät käsitteet Gesamtkunstwerk, auteur, ensemble ja sen johtaja, joka oli ohjaaja. Hänen tehtävänsä oli antaa kokonaisuudelle, sen osatekijöille, yhtenäinen, kaiken läpäisevä ilmaisu. Kokonaisuus piti hallita. Hallinta edellytti kurinalaisuutta ja organisointia, vain siten esityksen sielu, sen ydinsanoma, oli mahdollista välittää.

Brahm, Reinhardt, Craig, Appia, Stanislavski ja Meyerhold olivat uranuurtajia nykyaikaisen ohjaajantaiteen luojina. He edustivat eri tyylilajeja ja työskentelytapoja. Se mikä on kaikille yhteistä, mikä muodossa tai toisessa liittyy ohjaajantaiteeseen, on esityksen valmistusajan pidentyminen. Ohjaajantaiteen välineitä ovat ennakkosuunnittelu, kokeileminen, harjoitteleminen ja työn johto.

Ohjaaja ja teos

Ohjaajan ongelma ja haaste on hänen suhteensa teokseen. Jos asiaa tarkastelee siitä omistajuusnäkökulmasta, että tekijä on teoksensa herra, niin ohjaaja omistaa kaikkien muiden kyseisen esityksen tekijöiden teokset. En tarkoita tässä tekijänomistajuutta juridisessa mielessä, vaan omistussuhdetta tekijän teokseen hänen sitä työstäessään.

Työn johtajana ohjaajalla on sananvalta toisten tekijöiden teoksiin. Sananvalta – ymmärrettynä saneluvaltana – on omistussuhde. Samanaikaisesti ohjaajalla ei ole mitään aidosti omaa, henkilökohtaista teosta, mitä työstää, minkä parissa askarrella ja olla vuorovaikutuksessa. Hän on omalaatuisella tavalla sekä yksinvaltias että altavastaaja. Hänellä on sanan- ja päätösvaltansa samalla kun hän on riippuvainen siitä, että muut toimittavat hänelle teoksiaan. Ja sitä mukaa kun ne valmistuvat, ohjaajan tehtävä on enemmän tai vähemmän tyytyväisenä sijoitella ja sovitella niitä näyttämölle. Nämä yksittäiset teokset, joita ohjaajalle toimitetaan ja joista esitys, ohjaajan teos, lopulta koostuu, ovat aina omien tekijöidensä näköisiä ja viime kädessä ohjaajasta riippumattomia.

Ohjaaja esittää tuotannon alussa näkemyksensä niin kokonaisuudesta kuin sen yksittäisistä osatekijöistä. Hänellä on näkemys tulevasta teoksesta ja sen mukaisia toiveita, odotuksia ja vaatimuksia. Hän voi työn edetessä sen taiteellisena johtajana olla tyytymätön joihinkin teoksiin ja tuotoksiin ja vaatia tekijöitä tekemään uusia, toisenlaisia, jotka paremmin vastaavat hänen näkemystään. Ja jos ei muu auta, ohjaaja voi vaihtaa tekijän toiseen tai tehdä itse, kuten tuon tuosta tapahtuukin.

Ohjaaja on usein esityksen alullepanija. Hän on tarjonnut teatterille tai työryhmälle idean, joka voi olla vuosia muhinut haave. Hän on työryhmän sekä taiteellinen vastaava että käytännössä työn johtaja. Kaikki tapahtuu hänen kauttaan ja hyväksynnällään. Vain tuottaja voi (yrittää) esittää ohjaajalle vaatimuksia, mutta tuottaja ei (yleensä) ole osa taiteellista työryhmää.

Ohjaajan mieleen voi hiipiä tunne, että esitys on hänen, että hän omistaa sen. Minultakin on ohjaaja kysynyt, aivan vakavissaan, mitä minä teen hänen esitykselleen, kun pääharjoituksessa ei roolityöni mennyt (hänen mielestään) aivan kohdalleen. Se on näyttelijälle hämmentävä kysymys. Oliko tämä sinun esityksesi? Anteeksi, en ollut ymmärtänyt. Ja ainakin minun huomioni siirtyy tuommoisen kysymyksen äärellä itse työstä sen omistussuhteisiin. Tämä voi olla minulta semanttista saivartelua, mutta se miten asian ilmaisee paljastaa usein sen miten asiasta ajattelee. Ja sillä, miten asian ilmaisee, on vuorovaikutustilanteessa aina merkitystä.

Omistamisesta

Jonkin omistaminen, omana pitäminen, on monimutkainen asia. Voin ajatella, että minulla on unelma: ohjata, näytellä, tehdä jokin taiteellinen ilmaisu. Se on minun unelmani. Mutta jo unelmana sen voi ajatella itsenäiseksi. Vaikka se on minun, sillä on oma olemus ja tahto. Se on samanaikaisesti minun ja minusta riippumaton. En siis ehkä omista unelmaani. Jos minä en sitä omista, miten siitä voisi tulla minun silloin kun jaan sen muiden kanssa ja ryhdymme artikuloimaan sitä, työstämään sitä ilmaisuksi, teokseksi?

Ohjaajien retoriikkaan kuuluu usein ilmaisu ”esityksestä luopuminen”. Ohjaaja antaa esityksen harjoitusten loppuvaiheessa näyttelijöille ja muulle esitystä pyörittävälle työryhmälle. Tämä kertoo siitä, että hän on omistanut jotakin, josta hän luopuu. Ohjaajana saan kyllä kiinni jonkinlaisesta haikeudesta ensi-illan lähestyessä, koska prosessi, jossa olen ollut mukana, päättyy minun mutta jatkuu muiden osalta. Se, että esitys olisi missään vaiheessa ollut minun siinä mielessä, että se pitäisi jollekin luovuttaa, tuntuu oudolta.

Mutta, haluamme usein omistaa ja hallita asioita. Voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että tämä minun asiani, tämä teos, unelmani, ei olekaan minun. Varsinkin kun omistamisen, omimisen ja jakamisen rajaaminen on veteen piirrettyä. Sillä tietysti idea, jonka isä olen, teos, jota työstän, joka tulee teokseksi minun tekojeni kautta, on minun. Se on päätösvaltani alainen ja siinä mielessä minun hallinnassani.

On turhamaista väittää toisin. Ja väitän heti. Voimme kääntää asetelman ja kysyä: kuinka voimakkaasti teos, kun me sitä työstämme, hallitsee meitä? Työn alla oleva teos ei tee päätöksiä, mutta se vaikuttaa päätöksentekoomme. Tai sen tulisi vaikuttaa.

Kun sen antaa vaikuttaa

Ohjaajan ammatti on kiehtova. Se, mikä siinä minua kiehtoo, on prosessin hallitsemattomuus. Se, että ensi-ilta on välttämättä ennakoimaton, yllättävä. Minun on paljon vaikeampi ennakoida niin sanottua lopputulosta, kun ohjaan verrattuna siihen kun näyttelen. Näyttelijäntyössä on muuttujia huomattavan paljon vähemmän ja roolityön ilmaisu asettuu helpommin johonkin tuttuun ja turvalliseen uomaan.

Tätä näyttelijäntyöhön liittyvää ongelmaa ei ohjaajantyössä samalla tavoin ole. Ohjaajantyön haasteet liittyvät ennemminkin siihen, että antaa kaikkien muuttujien vapaasti vaikuttaa työhön - samalla kun pyrkii kohti yhtenäistä, yhteen soivaa, ilmaisua. Se, että luovaa prosessia ei pidä hallita ja että lopputulos on aina yllätys, ei tarkoita sitä, että kaaos ja suunnittelemattomuus ovat mielekkäitä lähtökohtia ja toimivia työkaluja.

Ohjaaja työstää kokonaisuutta, ohjaa, rakentaa, havaitsee, ehdottaa, muuttaa, kysyy, hyväksyy ja hylkää, pyytää, ymmärtää, suostuu ja käskee. Ohjaajan työ on kiehtova juuri siksi, että se edellyttää niin monenlaisia tapoja kommunikoida. Työstettävän teoksen kanssa kommunikointi vaatii ohjaajalta paitsi kykyä neuvotella ja sovitella niin myös voimankäyttöä. On tilanteita, joissa teos tekee vastarintaa – sitä on aina ja sen syiden tulkinta on haastavaa.

Ohjaaja on mukana hyvin monitasoisessa tekijöiden ja teosten verkostossa, jossa vääntöä, vastarintaa, haastetta ja turhautumista esiintyy usealla tasolla useista syistä. Ja vaikka syyt ristiriitoihin voivat vaikuttaa kuinka ulkopuolisilta, asioilta, jotka eivät ollenkaan liity teoksen työstämiseen, ne vaikuttavat siihen aina.

Esitys, valmis teos, sisältää aina kaiken sen, mitä sen työstämisen aikana tapahtuu. Teos imaisee itseensä kaiken, se käyttää aina kaikkia tekijöitään eikä siinä mielessä ole kenenkään vallan tai hallinnan alainen – paitsi itsensä. Ohjaajan tehtävä on istua katsojana katsojan paikalla ja havaita tämä, osata lukea teosta ja ohjata sitä ilmaisemaan itsensä mahdollisimman kirkkaasti, kuten se haluaa itsensä ilmaista.

“I try to be a facilitator, because at one point in this way of working we all have to admit that the subject matter and the resource that we’ve chosen and the stories that come out of that resource are more infinite than we are. Because everything is larger than us, we have to have a sense of humility and we have to let the story tell itself: appear by itself.”

Robert Lepage.

Kirjoittaja on TeaKin taideyliopistopedagogiikan lehtori

Lähteet:

Toby Cole & Helen Krich Chinoy: Directors on Directing. A Source Book of the Modern Theater. Macmillan Publishing Company, first published 1953.

Maria M. Delgado & Paul Heritage (ed.): In Contact with the Gods? Directors Talk Theater. Manchester University Press, first published 1996.