Arkisto

Teatterikentän turbulenssi - eli lyhyt sukupolvikuvaus

Siitä on kauan. Joillakin se on lähimuistissa, toisilla vielä menossa: teatterikoulu.

Kun kävin oman kouluni, oli sen nimi juhlallisesti Suomen Teatterikoulun korkeakouluosasto. Sen jälkeen nimi on vaihtunut pariinkin kertaan, rehtori ties kuinka monesti, ja opetustilat seilanneet paikasta toiseen.

Me aloitimme huutolaispoikina Vallilassa, vaikka aika kuluikin enimmäkseen erilaisilla barrikadeilla. Myöhemmin tulleet erottaa siitä, että heillä on ollut koulu. He ovat opiskelleet milloin Ehrensvärdintiellä, milloin Kulttuuritalolla ja kitkeränhajuisella Paahtimolla. Ja heille järjestettiin opetusta.

Omat opettajamme heittivät meidät toistuvasti tunneiltaan. Vastaavasti me vaihdoimme opettajia ja rehtoreita mies- ja ääni -periaatteen voimin.

Paremman puutteessa opiskelinkin yliopistolla latinaa, taidehistoriaa ja sosiaalipolitiikkaa. Ja tietenkin teatteritiedettä. Osaan yhä August Strindbergin kuningasnäytelmät, joita tentissä sävelsin aivan shakespearelaisittain.

Kateeksi käy nykyisiä, joilla on tiloja lähes kaikkiin lähtöihin.

Koulutustavoitteet, -tavat, -linjat ja työnjako ovat aaltoilleet ajassa. Brecthistä Stanislavskiin ja takaisin, Grotowskista Turkan kautta Meyerholdiin ja kaikkea siltä väliltä. Post- ja postpostia.

Minun tiennäyttäjiäni olivat herrat Bertolt Brecht, Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg. Outi Nyytäjä sai sittemmin useillakin täydennyskoulutuskursseilla paikata dramaturgian ohutta osaamistani.

Löysin Paavo Haavikon näytelmät ja käsityksen historiastamme.

Kolusin myöhemmin Eurooppaa Grotowskin ja Peter Brookin jalanjäljissä. Ja lähdin Siperiaan etsimään ”antropologista teatteria” – suomalais-ugrilaista minääni.

Karhumyyttien ohessa löytyi Tshehov. Löytyi Dostojevski. For ever.

Vuosikurssit ja sukupolvet ovat jälkeeni lähteneet töihin, ja kohtaamiset ovat sattumanvaraisia. Kenen kanssa jakaisin kokemuksiani? Missä kaikki ovat?

Kiinnostuin Teatterikorkeakoulun alumniyhdistyksestä. Olisiko se foorumi, joka kokoaisi keskustelemaan, ottamaan selvää ja päivittämään koulutuksen ja erilaisten teatterinäkemysten lähtökohtia?

Olen viime viikkoina osallistunut muutamaankin keskustelutilaisuuteen, joissa teemana on ollut poliittinen teatteri. Absurdisti nämä keskustelut ovat pyöräyttäneet ratasta ajassa edes ja taas. Déjà vu!

Kalle Holmbergin kokemus ”poliittisesta” on hyvin toinen kuin esimerkiksi teatteri Rujon tai Vanhan Jukon tai Helsingin Ylioppilasteatterin Valtuusto-sarjan Susanna Kuparisen.

Sukupolvien kohtaaminen on näissä paneeleissa ollut suoraan dialektista.

Eihän ole mihinkään kadonnut narrin tieto ja kyky havaita kuninkaiden houreet. Mutta mitä enemmän politiikasta on tullut vallalla sirkustelua, sitä haasteellisemmaksi käy taiteilijan työ.

Mihin tässä ollaan matkalla? Nuput ja persut nostavat kohisten kannatustaan.

Politiikan sisällä ollaan virittämässä uusia teatteripoliittisia linjauksia. Koko suomalainen taidepolitiikka on turbulenssissa. Ei mikään läpihuutojuttu.

Leivästään ja taiteensa elinmahdollisuuksista huolta kantavat uudet ja vanhat lainsuojattomat, vos-teatterit ja produktiosta toiseen ajelehtivat teatterin prekariaatit.

Samaan aikaan luodaan uusia vientistrategioita, brändäystä ja formaatteja. Eikö sinua kuultu?

Tässä on alumniyhdistyksen paikka. Se tarjoaa keskustelu- ja toimintatilan erilaisille teatterinäkemyksille ja -kokemuksille. On perustettu mm. alumniklubi, johon kutsutaan eri sukupolvien tekijöitä kertomaan tienviitoistaan. Suunnittelemme yhteisiä tapaamisia esimerkkinä äskeinen Vihreän liikkeen synnyn teemoilla järjestetty tilaisuus.

Alumniyhdistyksessä poksahti äskettäin 100. jäsenen raja. Kohta on vuorossa 1000. X

Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulun alumniyhdistyksen jäsen, Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston oppilas vm. 1965–68. Valmistunut paljon myöhemmin.