Arkisto

Alumni Valmistuttuani TeaKista olin ajatellut lähteä ulkomaille, mutta sitten kaikki muuttui. Esikoiseni syntyi ja äidin identiteetti yllätti. Se on osin määritellyt myös uraani. Lapset saivat minut tekemään elokuviakin. Niitä oli hoitovapaalla helpompi tehdä kuin liveteoksia.

Ammattilaisurani ensimmäinen teos oli ”Laulu onnesta”, jossa oli viisi eri-ikäistä naista, lapsia ja vanhuksia. Teema on seurannut minua.

Vuonna 1999 syntyi koreografia ”Pieni hyvä”. Diakonissalaitos kiinnostui laitosvanhuksia käsittelevästä teoksesta ja palkkasi minut työskentelemään asunnottomien ja eri riippuvuuksista toipuvien kanssa. Helppoa se ei ollut. Ihmisiä ei voi noin vain napata leipäjonosta esiintyjiksi, täytyy olla jokin itseilmaisun halu, jota houkutella esiin.

Liikuntavammaisten lasten kanssa teimme esityksen ”Kelaa vähän”. Heidän kauttaan koin jälleen osoittaneeni, että tanssi on sielullinen asia. Se ei ole kiinni siitä kuinka piruetti pyörii ja jalka nousee.

En tee sosiaalityötä tai terapiaa. Teen tanssitaidetta yleisölle ja yhtä kunnianhimoisesti kuin ammattilaisryhmässä. Työskentelen ei-ammattilaisten kanssa, koska olen kiinnostunut ihmisistä, heidän historiastaan ja siitä miten se heissä ilmenee. Eri-ikäisten vieminen samaan tilaan on vastalääkkeeni ihmisten leimaamiselle ja lokeroinnille. On hienoa kun lapset ja vanhukset kohtaavat.

Suurtakaan esiintyjäjoukkoa, kuten kuoroa, en vierasta. Ihmisäänen kanssa on upeaa toimia, liike ja ääni kuuluvat yhteen.

En osaa kuvitella itseäni yksin salissa, tutkimassa liikettä itsessäni ja tarjoamassa sitä valmiina koreografiana. Työt syntyvät ihmisten kanssa, ihmisistä. Itse en enää ole lavalla, se on haikeaa. Mutta kaikkea ei voi saada.

Brotheruksen uusimmassa teoksessa ”Tähän asti” mukana on kolme ikäihmisten kuoroa, Metropolian musiikinopiskelijat, Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat ja viuluoppilaita Käpylän musiikkiopistosta. Esitykset syksyllä 2010 Oopperassa, Martinus- ja Sello-saleissa.