Otetaan se omiin käsiimme. Muotoillaan siitä näköisemme. Otetaan siitä kaikki irti. Yhdistetään voimamme ja ollaan isompia yhdessä! Tämäntyylistä taideyliopisto-
tsemppiä olen TeaKin käytävillä ja saleissa kuullut – tosin harvakseltaan, ja enimmäkseen koulun johdon lausumana. Useimmiten meininki opiskelijoiden keskuudessa on kuitenkin: mikä se on sitten käytännössä? Kuka ehtii innostua? Ei kai se minuun vaikuta? Jääkö aikaa perustyöhön? Mihin opiskelijapalveluni siirtyvät? Tosin suurin osa ei ota taideyliopistokeskusteluun lainkaan osaa. Suurin osa ei ehdi.
Haluan hieman valottaa TeaKin opiskelijan arkea. Ainakin kandidaattivaiheen opiskelu suoritetaan viikoittain käteen pamahtavan lukujärjestyksen mukaan. Se täyttyy tutkintovaatimusten pakollisista kursseista niin ahtaaksi, että akateemisen vapauden otsa kopsahtaa pian seinään. Näin TeaKin opiskelijoille kaikki se, mitä on mainostettu mahdollisen taideyliopiston parhaina puolina, kuulostaa ihan kivalta, mutta utopialta. Houkuttimena on tarjottu nimittäin luonnollista ja sujuvaa yhteistyötä eri taidealojen opiskelijoiden kesken, jossain taiteiden rajapinnoilla syntyvää “uutta taidetta” ja parempia sivuainemahdollisuuksia.
TeaKissa opiskellaan muun muassa näyttelijäntyötä, oh-
jausta, dramaturgiaa, valo-, ja äänisuunnittelua, tanssia, esitystaidetta ja pedagogiikkaa viidellä laitoksella. Kuitenkin laitosten opiskelijoiden kesken yhteistyö on melko vähäistä. Valo- ja äänisuunnittelu kyllä otetaan mukaan moneen projektiin, mutta esimerkiksi tanssin ja tanssipedagogiikan opiskelijoilla ei ole keskenään muuta yhteistä kuin vapaaehtoinen aamujooga (joka harjoittelumuotona ei juuri kannusta yhteistoimintaan), vaikka osittain samojen asioiden ympärillä pyöritään. Aikatauluja on niin vaikea yhdistää ja opiskelumallit ovat niin erilaiset, sanotaan. Jos tämänkokoisessa talossa (noin 350 opiskelijaa) on vaikea saada ihmisiä kohtaamaan, joudun suhtautumaan skeptisesti mahdollisen taideyliopiston luontevien kohtaamisten syntymiseen.
Kuten sanottu, lukujärjestykset ovat jo täynnä, joten sivuaineet eivät nyt tutkintoihin mahdu. Koko tutkintojärjestelmä vaatisi uudistusta ja väljennystä, jotta taideyliopiston edut saataisiin todella käyttöön ja jotta opiskelija voisi poimia kursseja omiin tarpeisiinsa. Teatterikorkeakoulussa näytetään monella laitoksella suhtautuvan koulutuksen järjestämiseen melko vanhanaikaisesti: ylhäältä käsin kerrotaan mitä on opiskeltava tullakseen näyttelijäksi, tanssijaksi, dramaturgiksi jne. Arjessa ei ole kovinkaan paljon väljyyttä omille valinnoille ja kiinnostuksen kohteille. Kaikki opiskelevat samoja asioita. Kops vain, tutkinnolla päähän, ihan ilman omaa ajattelua. TeaKissa on kyllä mahdollista vaikuttaa siihen, mitä koulutusohjelmissa opiskellaan, mutta yksilöllisiä ratkaisuja ei voi tehdä. Jos esimerkiksi tarpeeksi moni tanssinopiskelija haluaa laulutunteja, kaikki saavat niitä. Tai jos muutama haluaa harjoitella joogaa, kaikki saavat joogakurssin. Eivätkö laulua haluavat voisi laulaa ja joogasta kiinnostuneet joogata? Tämä vuodatus vain osoittaa, että melko suuria muutoksia kaivattaisiin koko opiskelukulttuuriin, jotta kaikki mahdollisuudet todella tulisivat käyttöön ja jotta muodostuisi aito opiskelijoiden yhteinen taideyliopisto, ei vain hallinnon näperrys. Nyt olisi opiskelijoiden aika nousta ja laatia ehdotus siitä, millaista taideyliopiston opiskelu olisi. Nyt kaivattaisiin konkreettisia ideoita, mutta kellään ei taida olla aikaa tai uskallusta työstää ja esittää ensimmäistä sisältölähtöistä ehdotusta taideyliopiston ”koostumuksesta”.
Kyllähän me tiedämme, että taideopiskelijoiden välistä upeaa yhteistyötä tapahtuu jo nyt, ilman taideyliopistoa. TeaKilla ja KuvAlla on yhteinen maisteriohjelma, Live Art and Performance Studies. Sen lisäksi erityisesti TaiKin elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen opiskelijoiden kanssa produktioyhteistyö on vilkasta ja voisi olla vilkkaampaakin, jos aikataulujen sovittaminen olisi jouhevampaa. Siksi on syytä miettiä, voisiko tuo kaunis ja ylivertainen, yhteinen taideyliopisto sisältää muutakin kuin KuvAn, SibAn ja TeaKin. Ottaisimme varmaan avosylin vaikka kaiken taideopetuksen mukaan ilonpitoon. Miksei? Vai muodostetaanko sittenkin melkein kaikkien melkein yhteinen taideyliopisto? Jos yhteen mennään, niin eiköhän yhdytä kaikki suuren uuden taiteen äärelle, iloiseen yhteiseen taideyliopistoomme!
Laura Lehtinen
Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulun ylioppilaskunta Teyon puheenjohtaja. Aiemmin Saymaa-lehdessä julkaistua kirjoitusta on tässä hieman lyhennetty ja editoitu.
”Muutos vaikuttaa voimakkaasti ihmismieleen. Pelokkaita muutos uhkaa, sillä se voi merkitä käännettä huonompaan. Toiveikkaita muutos rohkaisee, sillä se voi olla käänne parempaan. Tulevaisuuteen luottavia muutos innoittaa, sillä se on tilaisuus parantaa asioita”
Ruotsalainen psykologi ja kirjailija Claes Janssen kuvaa näin muutoksen vaikutusta ihmisessä ja yhteisössä. Hänen ja monien muiden asiantuntijoiden lanseeraamat kehittämismenetelmät ovat tunnettuja ja kysyttyjä, koska muutosta on ilmassa vähän joka puolella. Taideyliopistoprosessi on vain yksi muiden joukossa. Se on osa suurempaa koulutuspoliittista muutosta. Ehkä osa jotain suurta yhteiskuntafilosofista kehitystä. Muutoksena kuitenkin yksilölle ja yhteisölle se on iso haaste ja kriisi, tietysti samalla mahdollisuus.
Olen toiminut oppilaitospappina useiden rakennemuutosten keskellä. Aloitin urani toimimalla ammattikorkeakouluissa ja siellä pääsin mukaan seuraamaan kuinka Suomen suurin ammattikorkeakoulu Metropolia sai alkunsa. Siirryttyäni taideyliopistotyöhön vieressäni on kolissut Aalto-yliopiston rakennustyömaa ja se paljon puhuttu Musiikkitalokin avataan kohta. Reilussa vuodessa käytäväkeskustelut taideyliopistosta muuttuivat kokoushuoneiden totiseksi puheeksi.
Näissä kaikissa hankkeissa on riittänyt hyvinvointitoimijoilla työtä, eri puolilla tarinaa, ahdistusta sekä onneksi myös iloa ja innostusta on piisannut. Monelle organisaation muuttuminen on ollut kova paikka. Aika yleinen näkemys on ollut se, että muutoksia tapahtuu nyt aivan liikaa tai kun edellisestä muutoksesta on selvitty, niin heti tulee seuraava. Tahti on monesti liian kova. Toisaalta monet ymmärtävät ja hyväksyvät kehityksen. Samalla rakenteiden muuttuminen on tarjonnut mahdollisuuden parantaa palveluja ja kehittää toimintoja.
Näppituntumani on se, että korkeakouluissa muutos on ennen kaikkea identiteettikysymys. Ja luulen että tämä on totta varsinkin taidealoilla. Olen keskustellut ja kerännyt kommentteja muutospaineista omissa ja kollegoiden toimipisteissä ja kysynyt, että kumpi muutoksessa enemmän rassaa, rakenteiden uudistuminen vai sisällöllisen muutoksen vaatimukset. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että raskainta on muuttaa identiteettiään ja kuvaansa siitä ”mikä on” ja ”missä on” työssään tai opinnoissaan. Ja tämä ajattelu koskee kaikkia työstä tai alasta riippumatta. Työ- tai opiskelupaikka yliopistoyhteisössä ei ole vain ”paikka”.
Selkeä trendi korkeakoulujen muutoksessa on ollut se, että niitä on tehty talouden ja tuottavuuden ehdoilla. Kun uudessa yliopistossa talous ja brändi ovat olleet tärkeimpiä, henkilökunnan ja opiskelijoiden hyvinvointi ovat jääneet ”to do” -listalla viimeiseksi. Monissa paikoissa hyvin tehty yhteisöä tukeva työ on miltei pyyhitty pois ja kaikki on pitänyt käynnistää uudestaan. Lisäksi kuvitellaan, että uusi yhteisö ja identiteetti syntyvät ikään kuin itsestään ilman kasvukipuja, kriisejä tai ylimääräistä panostusta. Hyvin pitkän aikaa uusi korkeakoulu on olemassa vain silloin kun rehtori puhuu siitä. Muutos on monin verroin vaikeampi ajaa läpi jos ei olla kiinnostuneita siitä yhteisön yhteisenä projektina.
Elinkeinoelämästä haettu malli korkeakoulujen rakenteille on tuonut voimakkaasti esiin tuottaja-asiakas -suhteen. Ikään kuin yliopisto olisi palveluntuottaja ja joku jossain on asiakas tälle palvelulle. Kysymykseni on se, että onko yliopistossa tai yliopistolla asiakkaita? Miten käy yliopiston jos tiede- tai taideyhteisö muuttuu palveluorganisaatioksi? Mikä on yhteisön hyvinvoinnin asema tämänkaltaisessa muutoksessa? En valitettavasti pysty vastaamaan tähän, koska kaikkialla prosessi on vielä kesken.
Runoilija ja näytelmäkirjailija Robert Frost sanoi aikoinaan, että jos olet kaatamassa aitoja, mieti ensin miksi ne on pystytetty. Muutokset korkeakoulujen rakenteissa nostavat pinnalle kätkettyjä tunteita ja katkeria mielipiteitä. Usein asioita vastustetaan ennakkoluulojen varassa. Ajatellaan, että raja-aidat pitäisi aina säilyttää kun ne on pystytetty hyvästä syystä. Ajattelen kuitenkin, että monesti eri organisaatioiden yhdistyminen voi olla oikeasti hyvä asia ja avata paljon uusia mahdollisuuksia. Oikein toteutettuina ne voivat olla tarkoituksenmukaisia ja lopulta ehkä juuri niitä oikeita toimenpiteitä kun luodaan tulevaisuutta. Joten, sori vaan herra Frost, minusta raja-aitojen kohdalla pitäisi ennen kaikkea miettiä, kuka ne on pystyttänyt ja mitä sen prosessin takaa löytyy. Asioiden sijaan kuunneltaisiin ihmisiä ja heidän näkemyksiään.
Henri Järvinen
Kirjoittaja on korkeakoulupappi taideyliopistoissa.
1. Minkälaisen taideyliopiston sinä haluaisit?
2. Mitä haluaisit säilyttää nykyisestä?
Valmistunut Sibelius-Akatemiasta 2003. Ensimmäinen opiskelijatuotanto TeaKissa 1995. Toiminut tuntiopettajana useilla TeaKin laitoksilla.
1. Tähän on helppo vastata naivisti, että toimivan. Yhteistyötä helpottavan ja lisäävän. Yhteisproduktioita suosivan yliopiston, jossa ihmiset todella verkostoituisivat ja tutustuisivat toisiinsa.
2. Paljonkin. Yhteistyö on jo nyt toimivaa. Eri taidealojen koulutus ja tarpeet ovat niin erilaisia, että on paljon asioita, jotka täytyy säilyttää tai järjestää joka tapauksessa. Esimerkiksi muusikko tarvitsee yksityissoittotunteja valmistuakseen ammattiin.
Viidennen vuosikurssin ohjaajaopiskelija, joka ohjasi taidekorkeakoulujen yhteisen Vapautuspassio-musiikkiteatteriesityksen.
1. Unelmien taideyliopisto takaisi perusopetuksen ja mahdollisesti uittaisi opiskelijoita yhteen jo perusopetuksessa taiteiden historian tuntemuksessa. Maisteritasolla taideyliopisto voisi mahdollistaa enemmän cross over -kursseja, se etsisi aktiivisesti uusia tapoja yhdistää ja syventää eri taiteita toisillaan.
Taideyliopisto auttaisi aktiivisesti opiskelijoita näiden omista lähtökohdista ja erityistarpeista käsin, tukisi ja kannustaisi eri alojen taiteilijoiden kollektiivisuutta ja ymmärrystä siitä että olemme samalla asialla, emme kilpailijoita. Tämä tapahtuisi taidealojen itsensä ja syvällisen, traditioon ja kysyvään ja uteliaaseen opetukseen pohjaten, EI kaupallisen sektorin ehdoilla, yhteiskunnan ”innovatiivisia” pintatrendejä nuoleskellen eikä virkamiesten säästö- ja yhdistämisvimman ehdoilla.
2. Fuusio ei välttämättä ole toivottu eikä kaikkea kannata yhdistää. Ensin kannattaisi pyrkiä yhdistämään Teatterikorkean eri koulutusohjelmat yhteistyöhön. Myöhemmin voitaisiin ajatella laajempaa taideyliopistoa. Pitäisi toimia sisältä päin, ei siksi että joku virkamies haluaa nimensä historiaan.
Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan puheenjohtaja. Opiskellut SibAssa vuodesta 2006.
1. Haluan taidekorkeakoulun, jossa ovat kaikki taiteenalat edustettuina – elokuva, kuvataidepedagogiikka, teatteri, kuvataide ja musiikki. Haluan taidekorkeakoulun, jolla olisi valtavasti resursseja ja autonomiaa. Haluan taidekorkeakoulun, jossa opiskelijoilla ja opettajilla on aikaa ja rahaa kokeilla ja tehdä kummallisia juttuja: kaikki hyvät projektit ovat syntyneet kokemukseni mukaan epätodennäköisestä häröilystä.
2. Jokaisen korkeakoulun oman substanssin ja omaleimaisuuden. Vaikka esitetty taideyliopistomalli muuttaakin ennemmin tai myöhemmin opetussisältöjä, on korkeakoulujen olemassaolon syy vain ja ainoastaan niiden tarjoama eriytynyt koulutus. Tähän ei pidä kajota.
Kuvataideakatemian ylioppilaskunnan puheenjohtaja. Opiskelee kuvanveiston osastolla neljättä vuotta.
1. Haluan taideyliopiston, joka ei olisi enää yliopisto, vaan joka toimisi ensisijaisesti taiteen koulutuksen ehdoilla, ei yliopistokäytäntöjen.
2. Sujuvuuden kurssien järjestymisessä, akatemian pienen koon, taiteen vapauden ja riippumattomuuden arvostamisen.
Opiskeli TeaKissa valo- ja äänisuunnittelua vuodesta 1995. Työskenteli KuvAssa 2001-2009 tukipalveluissa. Vuodesta 2010 alkaen TeaKin teknisten palveluiden johtaja.
1. Sellaisen, jota lähdetään muodostamaan aidosti, ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin asettautumatta poteroihin. Opiskelijalle on tärkeää, että yritettäisiin löytää yhteisiä leikkauspintoja olemassa olevista opetussisällöistä.
2. Kuvittelen, että TeaK on aika moniarvoinen ainakin työyhteisönä. Sen haluaisin säilyttää. Kuvataideakatemiassa uniikkia on opiskelijan kohtaaminen yksilönä.
| TEATTERIKORKEAKOULU | |
|---|---|
| Käyntiosoite | Haapaniemenkatu 6 00530 Helsinki |
| Postiosoite | Teatterikorkeakoulu PL 163, 00531 Helsinki |
| Puhelin | (09) 431 361 (Vaihde) |
| Faksi | (09) 4313 6200 |
© Copyright Teatterikorkeakoulu | |
