Arkisto

Beninissä tanssi on kaikkialla ja kaikilla

Joulukuussa 2010 tanssitaiteen laitoksen kolmannen vuosikurssin opiskelijat lensivät Beniniin, Grand-Popon kylässä sijaitsevaan suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Opiskelija Laura Lehtinen avaa matkapäiväkirjansa.

Vieraillessaan toisessa kulttuurissa vain vähän aikaa ei ehdi muuta kuin tekemään havaintoja ja tallentamaan niitä jotenkin muistiin. Beninin-matkalla opiskelijoiden tehtävänä oli dokumentoida kokemaansa sekä työstää jotakin taiteellista projektia.

Projektit saattoivat olla uuden kehonkäyttötavan harjoittelua tanssitunneilla, piirtämistä, lopputyön suunnittelua, runojen kirjoittamista ja jopa säveltämistä. Kaikki tuntuivat puuhastelevan jonkin asian parissa.

Dokumentointitehtävä osoittautui yllättävän kompleksiseksi. Kaikilla oli tietysti kamera ja jokainen halusi ikuistaa ainutlaatuisia hetkiä kotona muisteltaviksi. Kuitenkin, kun kamera sujahti laukusta esiin, pintaan nousi monesti myös syyllisyys ja häpeä. Vaikka tarkoituksemme oli viedä pieni pala siellä koettua kauneutta ja erilaisuutta kotiimme, kuvatessa olo oli kuin tunkeilijalla tai tirkistelijällä.

Kerran eräs paikallinen mies kysyikin, miksi kuvasin hänen lastaan, joka kädestä tiukasti pitäen kuljetti luokkatoveriani pitkin kylän kapeita ja mutaisia katuja. Hämmennyin ja vastasin, että halusin näyttää ystävilleni jotain kaunista, mitä ei kotona näe. Mies käski minua kutsumaan ystäväni käymään Beninissä, sittenpähän näkisivät.

Monesti päädyinkin jättämään kameran laukkuun ja tallentamaan tilanteet kirjoittaen. Siitä ei kukaan loukkaantunut. Avaan dokumenttiani nyt Teatterikorkean lukijoille.

Kysyminen on askel kohti vastauksia

Meitä katsotaan kummeksuen, kun shortseissamme ja topeissamme hikoilemme eri ruumiinosia aurinkoa kohti ojennellen. Paikalliset pysyvät varjossa, jos vain mahdollista. Keskipäivän aikaan kaduilla ei näe juuri ketään. Koululaiset ovat kodeissaan lepäämässä ja kaikki käy hitaasti. Aamulla markkinoilla värikkäisiin kankaisiin kiedotut lapset nuokkuvat äitien selkien päällä. Päiden päällä keikkuvat korit. Pitää kääntyä sivuttain ohittaakseen. Missä suomalaisia lapsia pidetään piilossa? Miksei niitä näy missään?

Kummastuneiden ja huvittuneiden katseiden lisäksi saamme osaksemme myös hiukan epämiellyttävää ihailua. Eurooppalainen on Grand-Popossa mahdollinen portti parempaan tulevaisuuteen. Jo ainakin kahdeksan miestä on päässyt naisen mukana autuuksien Eurooppaan, tähän helppouden ihmemaahan. Meitä kohtaan ollaan ystävällisiä ja auttavaisia. Jokainen haluaa tietysti meidät ravintolaansa ja kauppaansa.

Tyrkytyksestä ja kuumotuksesta huolimatta täällä ei pelota. Meitä ei haluta vahingoittaa, sillä olemme arvokkaita vieraita kaikkine rahoinemme. Paikalliset haluavat kierrättää meitä nähtävyyksissä ja historiallisesti arvokkaissa paikoissa. Kierroksilla kuulee kyllä hienoja tarinoita, mutta minulle antoisinta on olla läsnä siellä missä paikallisetkin ovat: markkinoilla, katukeittiöissä ja hautajaisissa.

Väistämättä tulee pohdittua, millainen vieras haluan olla toisten kulttuurissa. Täällä sitä ollaan ihmettelemässä bakteerikantojen erilaisuutta, ripuloimassa, litkimässä pullovettä ja gin tonicia, ruskettumassa ja ihastelemassa merta. Samalla tietysti nöyränä tiedostan, kuinka etuoikeutettu olen voidessani tulla tänne; häpeän valkoisuuttani, jonka portugalilaiset ovat ensimmäisinä tänne tuoneet ja yritän pysyä avoimena näkemään ja kuulemaan.

On vaikea tietää, miten minua luetaan. Jos aidosti ilmaisen kiinnostukseni esimerkiksi paikallista vodun-uskontoa (voodoo) kohtaan, minut viedään katsomaan teatraalista seremoniaa, jossa esitetään taikatemppuja minulle ja muille valkoisille pällistelijöille. Sitäkö aiemmat vieraat ovat halunneet ja nyt siis meillekin tarjotaan? Onneksi museokierroksilla ja ihan arkisissa keskusteluissa ihmisten kanssa saan kuulla tavallisesta elämästä ja muun muassa siitä, miten uskonto on kaikessa ja kaikkialla, miten henkiä palvellaan ja mitä seurauksia ihmisen omilla valinnoilla animistien ajattelumaailmassa on.

Uskonnon tavoin tanssi on Beninissä kaikkialla ja kaikilla. Yksikään lapsi ei mene tanssitunnille nelivuotiaana. Kukaan ei kohota kuntoa tanssillisella liikunnalla. Lähes kaikkiin elämäntilanteisiin sopivan ilmaisumuodon, tanssin, oppiminen tapahtuu kopioimalla ja matkimalla. Peilisolut työskentelevät tiukasti, kun joukko pikkupoikia tanssii kanssamme juhlissa. Jokaista liikettä seurataan tarkkaan ja apinoidaan perässä.

Tokikaan kaikki eivät viitsi koko ajan tanssia. Joku vanha herra näyttä mielestäni niin arvokkaalta, että tanssi ei ehkä siksi tule kysymykseen. Kuitenkin seuraavissa juhlissa setä saattaa yllättää ja pyrähtää melkoiseen tanssahdukseen.

Tanssi ja musiikki liittyvät tiiviisti yhteen. Ei taida olla tanssijaa joka ei soita, muusikkoa joka ei tanssi. Onko ihmistä joka ei pysy rytmissä? Varmaankaan ei. Tanssi näyttää olevan kehon rytmiä ja reaktiota musiikin tunnelmiin. Tanssi sosiaalisena tapahtumana kommunikoi siellä, missä joka tapauksessa ihmiset kommunikoivat. Se osallistuu uskonnollisiin seremonioihin, työhön ja juhlaan.

Paikalliselta opettajaltamme Noël Saizinoulta opimme, että tanssin kautta ihmiset voivat ilmaista suruaan, kiintymystään toiseen ihmiseen, riemuaan sekä sitä, miten he nauttivat musiikista ja miten musiikki heitä vie. Kukaan ei väitä, ettei osaisi tanssia.

Tässä kohtaa meillä on oppimisen varaa. Voisimmeko ajatella ihmiskehoa, taiteemme instrumenttia, nautinnollisen liikkumisen potentiaalina mieluummin kuin virheasentojen ja väärien liikeratojen pesänä, jonka sisässä pitää kärsiä ja itseään rangaista? Miksi liikkuminen on meille länsimaisille taidetanssijoille välillä niin tuskallista?

Beninin-päiväkirjani sivuille jäi monia kysymyksiä. Miten minä olen ja miten minun oletetaan olevan? Mikä on suhteeni kolonialistisen kulttuurini historiaan? Onko meidän vieläkin tarpeen tulla Afrikkaan pällistelemään? Mitä tästä kertoisin muille? Vastauksia näihin ja muihin kysymyksiin en ole vielä onnistunut muotoilemaan, mutta kysyminen on jo askel kohti vastausta.

Kuka maksoi?

Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoiden kahden viikon opintomatka Beniniin oli muutaman henkilön omien intressien mukaista, ja nämä muutamat vetivät koko porukan mukanaan projektiin.

Rahoitusta haettiin ja saatiin sekä tanssitaiteen laitokselta että TeaKin rehtorilta. Opiskelijat järjestivät myös esiintymisiä ja juhlia, joiden tuotoista kertyi noin kuudesosa rahoituksesta. Saimme myös erään yksityishenkilön lahjoituksen, ja jokaisen oma panostus opintomatkan pakollisiin kuluihin kuten ruokailuihin oli noin 200 euroa. Yhteisesti kerätyillä varoilla ja apurahoilla katoimme matkat, majoituksen, tanssi- ja rumputunteja Noël Saizinoulta sekä museomatkoja Grand-Poposta muualle Etelä-Beniniin.

Teatterikorkeakoulun apurahajärjestelmän ansiosta meillä on mahdollisuus toteuttaa omia melko kunnianhimoisiakin projektejamme, suunnata katsettamme jo vähän koulusta ulospäin ja apurahaprosessissa oppia perustelemaan tekemisiämme ja nähdä niiden laajempia vaikutuksia.

Kirjoittaja on kolmannen vuosikurssin tanssinopiskelija.