Arkisto

Roolin suhde näyttelijään

Ville Sandqvist jatkaa artikkelisarjaansa pohtimalla teoksen ja tekijän suhdetta.

Näytelmäkirjailijan välimatka, etäisyys omaan teokseensa, on teatterin tekijöistä tietyllä tavalla kaikkein suurin. Näytelmä, sillä hetkellä ja sinä aikana kun se saa lopullisen manifestaationsa esityksen valmistamisen muodossa, siis silloin kun sitä harjoitellaan, on muiden tekijöiden materiaalia. Sen työstäminen tapahtuu peninkulmien päässä. Tekijä itse on tässä vaiheessa usein väistynyt teoksensa työstämisen ääreltä. Näyttelijän välimatka, etäisyys, omaan teokseensa, rooliin, on vastaavasti hämmentävän lyhyt.

Ohjaaja, kuten muut ensemblen tekijät, pyrkii aina hahmottamaan kokonaisuutta teoksen äärellä, näkemään koko esityksen ja oman tehtävänsä ja osuutensa osana sitä. Näyttelijä voi halutessaan keskittyä vain oman teoksensa työstämiseen. Se minkälaista teosta, kokonaisuutta, esitystä, hänen roolinsa on osa, ei välttämättä näyttelijää kiinnosta. Eikä sen onnistuneen lopputuloksen kannalta tarvitsekaan kiinnostaa. (Se, että se häntä kiinnostaa, ei luonnollisestikaan ole haitaksi.)

Voimme siis todeta, että näyttelijän etäisyys teokseensa on sekä äärimmäisen lyhyt (niin lähellä, ettei sitä voi nähdä), että teoksen maailma voi lisäksi käpertyä hyvin pieneksi, intiimiksi ja itseriittoiseksi. Rooli elää ja vaikuttaa omissa kohtauksissaan, niissä, joissa sitä varsinaisesti konfrontoidaan. Mutta niitä, sen enempää kuin kokonaisuutta, ei näyttelijä ulkopuolisen katsojan tavoin näe.

Tästä olosuhteessa huolimatta pitää näyttelijän kyetä sekä näkemään roolityönsä, siis itsensä itsensä ulkopuolelta, että näkemään tämän itsensä, siis roolinsa, osana kokonaisuutta. Se ei ole helppoa, sillä asema ja paikka, mistä näyttelijä havaintonsa tekee, on hyvin haastava. Se on poikkeuksellinen. Näyttelijän on kyettävä hahmottamaan sekä itsensä tekijänä että roolinsa ja kokonaisuus teoksen sisältä käsin. Hän on taidemaalari, joka on maalannut itsensä tauluun. Runoilija, joka on kirjoittanut itsensä sanaksi runoonsa. Hän ei voi koskaan asettua välimatkan päähän tarkastelemaan sen enempää teoksen jotakin yksityiskohtaa kuin kokonaisuutta.

Tämä etäisyyden ehdottomuus liittyy myös aikaan, mikä on teatterin ja esittävien taiteiden erityispiirre yleisesti ottaen. Teosta ei voi pysäyttää tai seisauttaa muuttamatta sitä samalla oleellisesti. Sitä voi toki tarkastella tilallisten ja visuaalisten yksityiskohtien ja ratkaisujen tai retoristen ilmaisujen osalta, mutta teoksen kokonaisilmaisuun liittyy aina ajallinen elementti, joka on liikkeessä ja siten ehdoton.

Teosta ei myöskään voi nähdä kuin sen omassa ilmiasussa. Teoksen videotallenne on aina toinen teos, toisenlainen taidemuoto, eikä koskaan anna esityksestä sitä kokemusta ja informaatiota, minkä varsinainen teos antaa. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös näyttelijäntyötä. Roolityön hiominen ja korjaaminen videoitua tallennetta hyväksi käyttäen voi pahimmassa tapauksessa vieraannuttaa näyttelijän preesensissä tapahtuvasta roolityöskentelystä. Lavanäytteleminen on aina itsensä havainnointia ja dramatisointia preesensissä. Se on hyvin erityislaatuista itsensä ja roolinsa herkkää – ja samalla tarkkaa – näkemistä, kokemista ja viemistä. Oman ruumiinsa ilmaisun hallitseminen tässä ja nyt on näyttelijäntaiteen perusedellytys.

Mikä on teos?

Teos on tekijänsä mielikuvien, havaintojen, kokemusten ja vakaumusten projisointi. Lisäksi teos on aina jotain materiaalista. Projisointi heijastetaan jollekin: paperille, kankaalle, seinään, tilaan, äänenä, liikkeenä, kuvana ja näiden kaikkien sommitelmana.

Lähestytään teosta aluksi valmistamisen näkökulmasta. Tämä artikkelisarja on käsitellyt teosta teatterissa. Teatterissa – ja esittävissä taiteissa yleensä – on materiaali aina enemmän kuin paperi ja sana, pohjustettu kangas, väri ja pensseli tai esine tilassa. Teatterissa sekä teos että sen materiaalit ovat monenlaisia ja vaikeasti määriteltävissä.

Otetaan esimerkiksi näytelmäkirjailija. Hänen materiaaliaan ovat sanat ja niiden välit, jotka hän työstää paperille. Mutta kun hän on työstänyt teoksensa valmiiksi, on se vielä keskeneräinen. Käsikirjoitus, näytelmä, on osa isompaa kokonaisuutta. Näytelmä ei ole kaunokirjallinen teos, sitä ei ole valmistettu luettavaksi vaan esitettäväksi. Se on teos, joka on materiaalia toisille tekijöille. Näytelmässä materiaali ja teos yhdistyvät. Tekijä, kuten jo totesimme, on usein väistynyt.

Ohjaajantyön materiaalin monimuotoisuudesta kirjoitin seikkaperäisesti tämän lehden edellisessä numerossa, joten siihen ei ole syytä tässä yhteydessä palata. Tarkastelkaamme sen sijaan näyttelijän suhdetta materiaaliin, josta hän teoksensa valmistaa

Näyttelijän asema suhteessa teokseen on hyvin erilainen kuin näytelmäkirjailijan. Näyttelijän roolityössä materiaali, teos ja tekijä ovat samanaikaisesti läsnä samassa fyysisessä ja psyykkisessä tilassa. Näiden kolmen keskinäinen suhde on hyvin intiimi. Rajanveto sen välillä mikä on materiaalia (minä ihmisenä), mikä on teos (minä ihmisenä) ja kuka on tekijä (minä ihmisenä), on veteen piirretty.

Tämä ei tarkoita sitä, että näitä rajoja ei olisi, että niiden vetäminen olisi mahdotonta tai edes vaikeaa. Ennen kaikkea tämä ei tarkoita sitä, että kysymys tekijän ja teoksen välisestä rajanvedosta ja vuorovaikutuksesta näyttelijäntaiteessa olisi sen epämääräisyyden vuoksi turha ja vailla merkitystä. Päinvastoin. Mitä tarkemmin näyttelijä kykenee määrittelemään itsensä tekijänä, roolinsa työstäjänä, taiteilijana teoksensa äärellä, sen suurempi kyky hänellä on sekä työstää teostaan, että antaa sille tilaa ja vapautta elää omaa itsenäistä elämää.

Näyttelijälle materiaaliin tuntemus on haastavaa. Suuri osa siitä tulee annettuna, perinteisessä roolityössä nimenomaan näytelmäkirjailijalta. Tämän lisäksi näyttelijä saa roolityöhönsä materiaalia maskeeraajalta, kampaajalta, pukusuunnittelijalta, lavastajalta, valo- ja äänisuunnittelijalta, säveltäjältä, koreografilta, ohjaajalta ja vastanäyttelijöiltä, harjoitustilanteista, yleisöltä, arvioista ja kritiikeistä. Mutta näyttelijän varsinainen materiaali on ennen kaikkea hänen oma psykofyysinen itsensä ja tämän materiaalin tunteminen ei ole helppoa. Siihen tarvitaan, kuten tunnettua, viime kädessä oraakkelia. Vähempi ei riitä. Siitä huolimatta, mitä paremmin taiteilija tietää ja tuntee materiaalin, jota hän työssään käyttää, sen ilmaisukykyisemmin hän pystyy sillä työskentelemään. Materiaalin tuntemus antaa aina vapautta ja tilaa, se lisää rohkeutta ja uuden löytämisen mahdollisuuksia.

Rooli teoksena

Mutta kiinnitetään nyt huomiomme siihen, että näyttelijän materiaalina on kirjoitettu rooli ja mikä sen suhde on näyttelijään. Rooli on materiaalina olemassa, valmiina näyttelijälle työstettäväksi. Rooli on teos, valmis ja samalla keskeneräinen, matkalla kohti manifestaatiotansa, omaa olemiseksi tulemistaan. Näyttelijä voi tarttua käsikirjoitukseen ja ryhtyä ottamaan roolin haltuunsa. Hän voi ryhtyä käyttämään roolia materiaalinaan. Tai asettaa itsensä roolin käytettäväksi.

Kun näkökulmaa käännetään siten, että näyttelijä antaa itsensä roolin käytettäväksi, on jälleen kysymys siitä, että näyttelijä näkee itsensä roolista erillisenä. Mutta hänen on kehitettävä tapa nähdä itsensä ja roolityönsä erillisinä siten, että näkeminen ei ole mekaanista itsetarkkailua sen enempää kuin vaikuttavaa itsekorostusta. Toisen ”näkeminen” edellyttää vuorovaikutusta. Luovassa tilassa, jota, kuten minä sen ymmärrän, H-P Björkman nimittää Teatteri-lehden haastattelussa (1/11) ”välähdyksiksi”, tämä näyttelijä/tekijän ja rooli/teoksen välinen vuorovaikutus on jatkuvaa edestakaista syöttöä. Syöttö on niin nopeata ja tiheää, että se kietoutuu kimpuiksi, jonkinlaiseksi stanislavskilaiseksi luovaksi tilaksi, pysyen kuitenkin jatkuvasti hallinnassa, erillisenä ja tulkittavissa.

Mutta näyttelijä ei ainoastaan työstä teostaan hämmentävän lähellä itseään, teos myös muistuttaa epäilyttävän paljon tekijäänsä. Eikä kyse ole ainoastaan ulkoisista tekijöistä, fyysisestä yhdennäköisyydestä. Teos muistuttaa usein myös tekijäänsä niin rytmiltään, temperamentiltaan kuin jopa luonteeltaan. Tätä yhdennäköisyyttä tekijän ja teoksen väliltä löytyy aina vaikka näyttelijä työstäisikin rooleja, jotka näennäisesti ovat luonteeltaan, arvomaailmaltaan ja maailmankuvaltaan hyvin kaukana hänestä itsestään. Tämä kaikki, miltä näyttelijä näyttää, miten hän liikkuu, ajattelee, tuntee, katselee ja hengittää, on hänen materiaaliaan hänen tarttuessaan uuteen teokseen. Tämä hänen pitää tietää ja tuntea mahdollisimman hyvin, jotta hän voisi käyttää sitä monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti uusia löytöjä tehden.

Tämä näyttelijän materiaali muuttuu myös koko ajan. Se sekä kuluu, uudistuu, vahvistuu että haurastuu. Siihen tarttuu ajan kanssa erilaista kuonaa sekä ammatillisesti että yksityiselämässä, joka aina vaikuttaa teoksen valmistamiseen koska se on osa teoksen materiaalia. Materiaali saa myös kokemusta materiaalina olemisesta, jolloin siitä voi tulla helpommin lähestyttävää ja työstettävää, se voi vuosien kuluessa asettua ennakkoluulottomammin ja halukkaammin tekijänsä käsittelyyn. Se ei ehkä ajan kanssa ole niin varautunut olemaan teos.

Kokemus voi tuoda tekijän tapaan käsitellä materiaaliaan tervettä häpeämättömyyttä, tervettä narsismia ja uteliaisuutta. Toisaalta kokemuksella on arveluttava suhde herkkyyteen, jonka se mielellään siirtää syrjään. Herkkyys on haavoittuva ja erehtyvä. Kokemus, sen sijaan, ei mielellään ole haavoittuva ja erehtyvä. Erehdys ja haavoittuvuus eivät ikään kuin kuulu kokemuksen lähipiiriin. Taiteilijan on kuitenkin välttämätöntä olla sekä haavoittuva että erehtyvä.

Teos, joka valmistuu ammattitaidon, läsnäolon, kuuntelemisen, herkkyyden, sattuman, erehdysten – ja kokemuksen seurauksena, syntyy onnellisten tähtien alla. Sen sijaan tekijä, joka valmistaa teostaan kokemuksensa vakaalla rintaäänellä, on tuomittu onnistumaan. Onnistumisesta seuraa aina, tavalla tai toisella, menestys. Sekä onnistuminen että menestys ovat hybriksen sukua. Hybris, kuten me tiedämme, vieraannuttaa meidät jumalista, eikä jumalista vieraantuminen tee taiteilijalle hyvää.

Onnistumista tulee aina myös hieman säikähtää. Sitä tulee pelätä, koska siihen on istutettu vieraantumisen siemen. Näyttelijä liikkuu tässä karikkoisilla vesillä. Kun tekijä, teos ja materiaali ovat niin lähellä toisiaan, kun ne näyttelijäntyössä ovat, ovat haavoittuvuus, läsnäolon herkkyys ja kokemus minusta aivan erityisessä suhteessa. Ja kun tekijä on aina läsnä siellä, missä teoksen erinomaisuutta suitsutetaan, on näyttelijällä kova työ pitää itsensä tekijänä teoksestaan erillisenä.

Kauneus on eräs totuuden tapa olla

Tekijän on välttämättä rakennettava suhde teokseensa. Suhde edellyttää aina vuorovaikutusta ja vuorovaikutus, vuoropuhelu, edellyttää välimatkaa. Kommunikointi teoksen kanssa vaatii sen näkemistä ja kuulemista, sen tarkkailua eri kulmista ja pisteistä, sen lähelle menemistä ja etäisyyden ottamista, sen jättämistä, unohtamista ja sen mukana kantamista, sen sisälle menemistä.

Näyttelijän teos on niin lähellä häntä itseään, ettei hän kykene näkemään sitä. Silti näyttelijän on samalla tavoin kuin muidenkin tekijöiden otettava välimatkaa teokseensa, nähtävä se ja kuunneltava sitä. Ja näyttelijän on annettava teokselleen itsenäinen ja vapaa elämä vaikka hän on tekijänä aina läsnä teoksensa manifestaation hetkellä. Näyttelijän on opittava hämmästymään ja yllättymään teoksensa ilmaisusta. Näyttelijän on kyettävä ”viemään” teostaan. Teoksen ”vieminen” on näyttelemistä. Se on ”itsensä dramatisointia”. Vuorovaikutussuhteessa tämä merkitsee aina sitä, että myös teos ”vie”. Näytteleminen on siis myös ”vietävänä” olemista. Se on teoksena olemista.

Näyttelijän suurimpia haasteita on nimenomaan nähdä itsensä tekijänä erillisenä siitä teoksesta, jota hän työstää. Nähdä oma ruumiinsa muovattavana materiaalina, joka antaa itsensä teoksen käyttöön.

Teos on ”totuuden tulemista ja tapahtumista”, jolloin ”totuus, olevan aukeamana ja kätkeytymisenä, tapahtuu kun se runoillaan”. Teoksen on aina, saadakseen ilmaisunsa, olemuksensa ja manifestaationsa, tultava olemaan johonkin. Sen on asetuttava. ”Kun oleminen asettuu teokseen”, kirjoittaa Miika Luoto viitaten Heideggeriin, ”se asettuu tiettyyn ilmenevään olevaan.” Tämä ”asettuminen”, taideteoksen esiin tuleminen, ilmenee kun tekijä väistyy teoksen tieltä.

Lähteet:

Heidegger, Martin: Taideteoksen alkuperä

Luoto, Miika: Heidegger ja taiteen arvoitus