Arkisto

Irina Krohn

Alumni Teatterikorkeakoulu. Vuonna 1985 pyrin ohjaajalinjalle, enkä tullut valituksi. Mutta Turkka kai näki minussa jotain, koska käski Parviaisen valita minut seuraavana vuonna. No, seuraavanakaan kesänä en päässyt sisään. Olin aivan raivona, että saatana, tommonen kaljuhan ei minua pelota eikä estä! Vuosi kului Kellariteatterissa ja 1987 pyrin kaikille linjoille – pääsin dramaturgiaan.

Oli suuri lahja päästä Parviaisen oppilaaksi, hän oli innostunut ja innostava. Jussi sanoi, että kun olet Irina noin hyvä ajattelemaan, niin kirjoittaminen on vain sen toinen olomuoto. Kirjoittamiseeni liittyy myös tekniikan edistyminen. Tuolloin käsialalla oli vielä merkitystä. Mutta noihin aikoihin tuli kone, jolla sai noin tekstiviestin verran muokattavaa tekstiä. Itsetuntoni kasvoi kun ajatukseni tulivat paperille painojäljen näköisinä eikä harakanvarpaina. Kirjoittaminen muuttui Mooseksen tauluista prosessiksi.

Alku oli aika shokki. Sitä se oli vanhemmillenikin, siihen asti olin lukenut oikeustiedettä. Mutta meillä kotona oli yhteiskunnallinen viritys ja he kykenivät näkemään sen jatkumon myös teatterissa, Minna Canthit ja muut.

Vähän tynnyrissä kasvaneelle oli outoa se vulgaari miehisyys. Vaikka kotona ei ollut luterilaisuuteen usein kuuluvaa seksuaalista häpeää, niin ei meillä myöskään kerrottu rasvaisia vitsejä. Koulu muutti pysyvästi sen, että sain seksuaalisuuden voimana käyttööni. Muutuin häpeämättömäksi, tuli lupa assosioida, teatterissahan yhdistyvät pyhä ja profaani. Se on iso lahja, ihmiset sanovat että olen hauskaa seuraa – on sillä kauheat jutut!

Ottamatta kantaa siihen millainen taiteilija Turkka oli, hänen annettiin riehua liian pitkään suhteessa hyvään hallintoon. Siitä maksoi hinnan minun vuosikurssini. Kiihko karkasi käsistä, oli sovinismia, epä-älyllisyyttä, väkivallan uhkaa. Ehkä siksi eduskunnassa vähemmistöjen asiat olivat minulle tärkeitä. On vaarallista, jos kuvat eivät kohtaa.

Draama perustuu konfliktiin. Mutta ehkä minulle tärkeämpää on hyvä tunnelma ja ongelmien nopea ratkaisu. En jaksa pelauttaa ihmisiä toisiaan vastaan, olen aika sopuisa ihminen. Poliitikko? Minulla on kaksi aivoa, rivouksia suoltava teatteriminä ja oikeustieteilijän looginen minä.

Koulusta lähdin 1991 ja opiskelin vuoden TV-käsikirjoitusta.

Eduskunta. Politiikkaan uin systeemin ulkopuolelta. Kaikki lähti kai siitä, kun Jukka Virtanen pyysi Levyraatiin. Menin rahasta, Suomi oli lamassa ja perhe tarvitsi ruokaa. Se poiki työn Me Naisten ja Metro-lehden kolumnistina.

Vuonna 1993 Vihreät pyysivät kaupunginvaltuustoehdokkaaksi. Lähdin, ja takana oli suuttumus ja ahdistus Iiro Viinasen puheista. Koin kuuluvani niihin ihmisiin, joita hän piti tarpeettomina kansantalouden painolasteina. Päätin taistella.

Eduskuntaehdokkuutta mietin pitkään. Haluanko Golanille? Mutta se tuntui mahdollisuudelta ja lopulta istuin kolme kautta muun muassa laki-, perustus- ja sivistysvaliokunnassa. Pidän edustuksellisen demokratian ajatuksesta. Se on kompromissien taidetta, julkista väittelyä jolla asiat pakotetaan argumentoimaan ääneen.

Arkadianmäellä minulla oli metodi. Ainoa mihin voi vaikuttaa on ihmisen vapaa tahto ja hyvyys, pahuuteen ei voi vaikuttaa. Pyrin siis toimimaan hyvän kautta; etsin jokaisesta kollegastani jonkin asian jota saatoin arvostaa ja jonka saatoin älyllisesti tai emotionaalisesti tunnistaa.

Useimpien poliitikkojen taustalla on jokin muistijälki tai yhteiskunnallinen tilanne. En pettynyt politiikkaan. Petyin toimittajiin, ihanteensa menettäneisiin taistolaisjuoppoihin, jotka ovat istuneet lauteilla ja kahvipöydissä vuosia, joille kaikki on peliä ja jotka ovat hyvin tienneet rahoitusmekanismeista. Ajatus siitä, että valta on väline joidenkin asioiden ajamiseksi, on heiltä hävinnyt. Vähän tuli myös tunne, että kansa pitäisi vaihtaa. Se ei ole hyvä tunne. Poliittinen julkisuus on yhä enemmän ihmissuhdeasioita, aggressiiviset sähköpostit lisääntyvät.

Suomen elokuvasäätiö. Kun näin hakuilmoituksen, tuntui, että sehän olen minä. Ilman sitä olisin varmaan vielä politiikassa. Tavallaan tämä on paluuta entiseen, edustan tarinan kerrontaa ja olemme osaltamme turvaamassa sananvapautta. Kun olen oppinut ymmärtämään yhteiskunnallisia prosesseja, niin nyt maksan takaisin kulttuurille.