Arkisto

Puhetta maailmassa riittää, mutta Pia Houni pohtii sokraattisen dialogin mahdollisuuksia taideopetuksessa. Sillä keskustelu on aina kasvun paikka, kun sille oikein antautuu.

Taidealojen koulutuksen yhteydessä olen usein pysähtynyt pohtimaan yhtä asiaa – keskustelua. Opetuksen työtapoihin liittyy merkittävän paljon keskustelua. Erilaisista sisällöistä käydään suunnittelukeskusteluja, palautekeskusteluja, arviointikeskusteluja ja niin edelleen. Lista on pitkä.

Viime vuosina reflektion käsite on tullut keskeistermiksi kuvaamaan opetushetkiin liittyvien keskustelujen laatua. Valitettavan usein tämä käyttökelpoinen käsite on ymmärretty itsepuhunnaksi, jossa kertoja ikään kuin avaa kokemusmaailmaansa tehdyistä asioista. Reflektio on kuitenkin huomattavan paljon kurinalaisempi ja tarkempi keskusteluun liittyvä työväline. Tässä yhteydessä en kuitenkaan jää reflektion ympärille, vaan suuntaan kohti dialogisuuden mahdollisuuksia.

Tori (agora) oli Sokrateelle enemmän kuin paikka ansaita rahaa, se oli tila ajattelulle, kysymysten esittämiselle ja oman luovan arvioinnin kehittämiselle tutkittaessa tärkeitä ja mutkikkaita inhimillisiä ongelmia. (Fisher 2010, 163.) Tilat ja paikat, myös liminaaliset tilat, ovat oppimisen ja kasvamisen kehyksiä.

Agora on ehdottomasti ulkoinen konteksti, mutta se on myös sisäinen tila. Taideopetuksen ydin lepää kauneuden harjoittamisessa, erityisesti psykhessä – sielussa, joka kokoaa yhteen ihmisen elämänperustan, älyn ja moraalisen persoonallisuuden. Näin Sokrates sielun ymmärsi.

Kauneus ei kuitenkaan ole puhtaasti esteettistä, vaan yltää pidemmälle. Plotinoksen ymmärrystä seuraten, se on sielun harjoittamisessa tapahtuvaa kauneuden laajentumista. En löydä mitään kiinnostavampaa lähtökohtaa ymmärtää myöskään kasvatusta tai oppimista. Jokainen yksittäinen taidon ja tiedon elementti ei voi muuttua pääomaksi ilman tämän prosessin käynnistymistä.

Robert Fisher toteaa Sokrateen hengessä, että kasvatus toteutuu tajunnan toiminnassa eikä opetussuunnitelman sisällössä. Oppimiseen osallistuminen on osallistumista omakohtaisesti koetussa draamassa, koska siinä vaaditaan sekä kriittistä ajattelua että emotionaalista sitoutumista.

Tässä Fisherin avaamassa näkökulmassa kiteytyy ainakin kaksi merkittävää asiaa: oppimisen prosessiin pitää altistua (vapaaehtoisuuden periaate) ja osallisuuteen suhtautua aktiivisesti (taidon periaate). Käytän tarkoituksellisen rohkeasti taidon periaatetta hyväkseni, etenkin jos lähestymme dialogiin liittyviä tekijöitä.

Keskusteluun antautuminen mahdollistaa elämän tutkimisen, koska emme voi luottaa ainoastaan omiin yksityisiin pohdintoihimme tai ottaa toisten näkemyksiä sellaisenaan. Keskusteluissa meillä on vähitellen mahdollisuus oppia mitä itsenäinen ajattelu tarkoittaa. Muokatessamme dialogin prosessia, otamme vastuuta sanoistamme ja ajatuksistamme.

Sokrateen hengessä on syytä olla tarkkaavainen keskustelu -käsitteen luonteesta. Sokraattisessa dialogissa mikä tahansa 'keskustelu' ei tarkoita toimivaa dialogia. Yleiskeskustelut (niiden tärkeyttä arvostaen) voi erottaa sokraattisesta dialogista päämääränsä mukaan. Tavoitteena oleva 'oppineen tietämättömyyden' -päämäärä on jatkuvan dialogin taitojen harjoittamista; jossa kysyminen, kuunteleminen ja vastaaminen muodostavat oman merkityksellisen kokonaisuutensa eteenpäin pyrkivän dramaturgiansa kautta. Näin dialogisessa opettamisessa päämääräksi muodostuu itseä koskevan tiedon saavuttaminen.

Sokraattisen dialogin pitkät juuret

Sokraattinen dialogi on filosofisen ryhmäkeskustelun muoto, joka kehittyi vuonna 1922 Leonard Nelsonin Göttingenissä pitämän luennon Die Socratische Methode pohjalta. Jo tuolloin pyrkimys oli harjoittaa filosofiaa käytännössä vastapainona filosofian teoreettiselle opetukselle. Nelsonin ja hänen oppilaansa Gustav Heckmannin lähtökohta oli korostaa tarkkaavaista keskittymistä kulloinkin tarkasteltavaan kysymykseen sekä painopisteen pitämistä osallistujien kokemuksissa, ei luetuissa toisen käden lähteissä.

Pierre Hadot toteaa, että filosofian soveltava harjoittaminen yltää tietenkin jo antiikkiin. Kreikkalaisen mentaliteetin lähtökohta on ollut paideia, halu kasvattamiseen ja kouluttamiseen. Monipuolisesti fyysinen, henkinen ja esteettinen harjoittaminen vahvistaa sielun jalouden kehittymistä.

Sokraattisessa dialogissa on kysymys yhdessä ajattelusta, ihmettelystä ja näkemysten vaihdosta: vuorovaikutustaitojen, kuuntelemisen ja keskustelemisen taitojen kehittäminen ovat avaintekijöitä. Tärkeitä tavoitteita ovat seuraavat seikat:

- harjoittaa täsmällisemmin dialogia kuin tavallinen keskusteluhetki

- keskustelijat yrittävät rakentaa yhdessä tietoa, etsiä uusia näkökulmia ja murtaa ennakko-oletuksia

- pyritään ulos rakenteettomasta keskustelusta, joka jättää tiedon palasiksi, kohti tavoitteellista etenemistä

Sokraattiseen menetelmään kuuluvat kysely, keskustelu sekä ristiriitaisten uskomusten ja väärien väitteiden kumoaminen. Dialogia kutsutaan joskus myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä. Kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä/ kyselijät voivat auttaa puhujaa "synnyttämään" ajatukset itsestään ja siten oivaltamaan uusia näkökulmia. Keskustelun harjoittaminen tuo arkikäsitteisiin uuden tason: kun puhuja pyrkii määrittelemään selvemmin näitä käsitteitä, hänen omakohtainen ymmärryksensä kasvaa.

Tutkivan yhteisön kehittäminen

Antiikin filosofisia kasvatuslähtökohtia seuraten on syytä muistaa toiminnan painopiste. Antiikin Kreikassa tärkeätä ei ollut yksilön päämäärä, vaan ensisijaisesti yhteisön ymmärtäminen. Kasvatus kohdistui yhteisöön ja sen toimintavalmiuksien parantamiseen kohti hyvää elämää.

Sokraattisen dialogin eli kyselyn ensisijainen kohteena on hyve, arete, joka on käsitteenä varsin laaja. Se voi viitata yleiseen erinomaisuuteen, mutta klassiset hyveet määritellään usein viisaudeksi, oikeamielisyydeksi, urheudeksi, järkevyydeksi ja myös hurskaudeksi. (Salmenkivi 2008, 193.)

Miksi hyveillä on näin keskeinen merkitys sokraattisessa dialogissa? Yksi selitys lienee se, että juuri inhimillisten hyveiden harjoittamisen nähtiin olevan tärkeä reitti hyvän elämän pyrkimyksissä. Hyveet jalostivat yksilöä, mutta myös yhteisöä.

Ei ole lainkaan kaukaa haettua pysähtyä pohtimaan hyveitä nykyajassamme. Mitä esimerkiksi klassiset hyveet (käytännöllisyys, rohkeus, oikeamielisyys, kohtuullisuus) tarkoittaisivat arjessamme tai miten niiden harjoittaminen voisi tukea hyvän elämän edellytyksiä? Näiden tarkastelu taidekentän tai -opetuksen kautta avaa myös oivalluksia sisältäviä mahdollisuuksia. Etenkin, jos muistamme opetuksen ja työn olevan yhteisössä tapahtuvaa.

Mistä keskustellaan ja mikä on tavoite?

Miten sokraattista kyselyä voisi harjoittaa opetuksessa? Lähtökohtia ja sovellutuksia on useita. Käytäntöjä voi harjoittaa kahden henkilön tai ryhmän välisessä keskustelussa. Yhteisiä "sääntöjä" ovat ainakin lähtöajatuksen eli aiheen tai valitun näkökulman rajaaminen. Osapuolten pitää selkeästi tietää mistä keskustellaan. Ja päämäärä kannattaa tarkistaa: halutaanko konkreettisesti löytää ratkaisu, vastaus, uusi pointti vai onko painopiste enemmän itse keskustelun prosessissa ilman suljetun lopetuksen edellytystä.

Toimintaa selkeyttää myös tieto siitä, kuka on keskustelun fasilitaattori tai Sokrates, jos asian näin haluaa nimetä. Yhteinen tavoite on myös se, että sokraattiset kysymykset tuovat opetustilanteeseen (olipa aiheena mikä tahansa) kurinalaisuutta ja täsmällisyyttä. Ne tukevat satunnaisten kommenttien sijasta rakenteellisempaa etenemistä.

Sokraattista kyselemistä voi harjoitella. Esimerkiksi Fisher ryhmittelee viidenlaisia laatukysymyksiä, joilla keskustelua voi tukea eteenpäin: 1. ajatusten selkeyttämiseen tähtäävät kysymykset, 2. perusteita ja todisteita tutkivat kysymykset, 3. vaihtoehtoisia näkökulmia kartoittavat kysymykset, 4. implikaatioita ja seurauksia testaavat kysymykset, sekä 5. metakysymykset, jotka kohdistuvat itse keskustelun tarkasteluun.

Platonin dialogit sisältävät runsaasti esimerkkejä kysymysten rakenteista. Yksi kiinnostava lähtökohta on Sokrateen "mitä X on?" kysymys. Asiantuntemuksen ja taitojen kehittymisen myötä palaaminen lähtöruutuun, perusasioiden uudelleen kysyminen saattaa olla varsin tervehdyttävää. Erityisesti tässä nopean tiedon liikkuvuuden kuvastossa.

Stoalaiset olivat sangen oivaltavia havaitessaan, että näkökulman vaihtaminen on erittäin hyvä tekniikka (itse asiassa filosofian perusasia). Koska kulttuurisesti muodostamme nopeasti mielikuvia ja oletuksia asioista ja toimimme niiden pohjalta, saattaa olla oivallista etsiä asioihin vaihtuvia näkökulmia. Stoalaisessa hengessä tämä tarkoittaa myös sitä, että ihminen voi visualisoida erilaisia skenaarioita tapahtumista ja siten voittaa vaikka pelon kokemista.

Plotinos neuvoo 'minää' erottautumaan kaikesta itselle vieraasta. Jos ei näe omaa kauneuttaan, täytyy toimia kuvanveistäjän tavoin ja raapia pois jotain kohtaa ja silottaa ja puhdistaa toista kohtaa. Kaikki pinnallinen pitää irrottaa, viisto suoristaa ja hämärä kirkastaa, jotta siitä tulisi kirkasta. Plotinos kehottaa jatkuvaan työhön, kunnes päämäärä on saavutettu (hänellä se on hyveen jumalallisen kirkkauden loistaminen – tätä päämäärää joutuu tietysti pienen tovin tavoittelemaan).

Kuuluisa Delfoin oraakkelin neuvo "Tunne itsesi" osoittaa sormellaan myös taideopetukseen sokraattisessa kyselyssä: keskustelijoiden asiantuntemusta voidaan testata, mutta olennaista on myös henkilökohtaisesta kokemuksesta liikkeelle lähtevä tieto ja ymmärrys, eräänlainen "sano mitä uskot" lähtökohta. Sokraattisen kyselyn tavoitteena on ymmärtämisen kylväminen, joka ymmärtääkseni on myös taiteen yksi luonto.

Pia Houni
Teatteritaiteen tohtori
Teatterin ja draaman tutkimuksen dosentti