Arkisto

Jokaisella opettajalla on ammatissaan niin sanottuja kriittisiä oppimiskokemuksia, yksittäisiä tapahtumia. Merkityksellisiä niistä tulee, mikäli niitä käsitellään. Tai reflektoidaan, kuten hienosti sanotaan. Seppo Kumpulaisen critical incident tuli eteen urheilukentän laidalla.

–Opiskelijoiden oli tuolloin juostava Cooperin testissä 3000 metriä ennen kuin he saivat osallistua opetukseen. Muutama oli yrittänyt jo useamman kerran, mutta epäonnistunut. Katsoin, että ei ollut syytä rääkätä ihmisiä pidempään, parhaansa he olivat yrittäneet eikä kunto hetkessä nouse.

Mitä tehdä? Liikunnan lehtori päätti vedota ylempiinsä. Osaston johdolle lähti vetoomus. Viimeisenä keinona oli soitto Jouko Turkalle.

– Turkka oli ehdoton: tulos tai ulos. Hänen mukaansa osa opiskelijoista pitäisi juoksuttaa pois koulusta, koska he olivat taiteellisesti lahjattomia. Opetuksessa hän ei ollut heitä nähnyt. Tilanne oli minusta eettisesti aivan kestämätön. Myös minulle se oli vaikea. Jos olisin haastanut auktoriteetteja, olisin joutunut itse lähtemään työstäni.

Jäljellä oli lopulta vain toinen vaihtoehto, se jota joskus valkoiseksi kutsutaan.

– Valehtelin. Sanoin, että kaikki läpäisivät. Metreissä se oli mitätöntä, mutta kuitenkin. Viimeiseen saakka olin pyrkinyt rehellisyyteen, joten se oli helvetin kova juttu. Samalla se oli kauhea pettymys. Olin ihaillut Turkkaa, hän Noomi oli ottanut minut töihin ja avannut ovia teatteriin. Mutta hänen vallankäyttönsä oli moraalitonta, tapa käyttää välikäsiä, kuten minua.

Tapahtumasarja oli lopullinen niitti ja käännekohta. Jos ei aivan isänmurha, niin ainakin eron tekeminen suuresta innoittajasta. Ja niin koville se otti, että tunteet tulevat pintaan vielä tänäänkin.

– Toki, Turkka provosoi ja kärjisti. Hän väitti pakottamisen lisäävän luovuutta. Hän sanoi, että näyttelijän pahin vihollinen on toinen näyttelijä. Että opiskelijat valehtelevat ja ovat laiskoja. Sellaista en koskaan havainnut. He olivat innokkaita ja vilpittömiä ja yrittivät parastaan. Jouduin estämään etteivät sairaina juoksisi.

Ristiriita ja valinta olivat käynnistämässä matkaa. Nyt, runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin se on konkretisoitunut esineeksi. Seppo Kumpulaisen 400-sivuisen väitöskirjan otsikko on "Hikeä ja harmoniaa – Liikunnan ja fyysisen ilmaisun opetus Suomen Teatterikoulussa ja Teatterikorkeakoulussa vuosina 1943–2005".

Mutta tarvittiin siihen muutakin kuin Turkkaa.

Pysyväistä porukkaa

Teatterikorkean liikunnan lehtorin vakanssi vaikuttaa postilta, jossa ei olla vain töissä vaan toteutetaan elämäntehtävää.

Ketju lähtee naisvoimistelun gurusta Hilma Jalkasesta, jonka jälkeen Elsa Sara viihtyi talossa 40-luvulta aina kuolemaansa saakka vuoteen 1975. Antti Tarkiainen oli osa kalustoa vuodesta 1965 eläkkeellelähtöönsä asti vuonna 1991. Langry saapui Ehrensvärdintielle vuonna 1982 ja opetti viisitoista vuotta. Jens Walentinsson yli kymmenen.

Ja sitten on tämä Seppo Kumpulainen. Liikuntakasvatuksen kandidaatti Jyväskylän yliopistosta, jolla vähintään toinen pohje on aina viirannut näyttämölle: ylioppilas- ja kaupunginteattereita, rooleja ja ohjauksia. Ratkaisevaa oli vuosi Bulgariassa, erikoistuminen näyttämöliikuntaan Sofian teatteri- ja filmi-instituutissa. Kotiin palatessa piti löytää töitä, luuri käteen ja soitto Turkalle. Vuosi oli 1983, siitä on kohta kolmekymmentä vuotta.

– Muualla Suomessa ei ole vastaavaa työtä tarjolla. Niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina TeaK on yhteisö, jossa voi kehittää itseään. Vuorovaikutuksen kautta tulee loputtomasti impulsseja, hän melkein kuin puolustautuu. Ja myöntää jokaiselle aineopettajalle tutun identiteettikriisin: opettaja vai taiteilija vai molempia?

– Olin kulkemassa kohti kysymystä siitä, että pitäisikö ryhtyä ohjaajaksi. Mutta sitten oivalsin, että olen täällä aika paljon vartijana. Jos en ala tutkia ammattiani ja rooliani täällä, niin sitä ei tee kukaan.

Näiden pohdintojen keskelle osui sopivasti uudistus, jolla taidekorkeakouluille suotiin oikeus jatkotutkintoihin. Tilaisuuteen oli tartuttava. Alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt uurastus.

Työnsä kestäessä, ja sen sivuilla, Kumpulainen sanoo jakautuneensa kolmeksi persoonaksi. Tutkijan roolinsa ohella hän on myös itse osa materiaalia. Lisäksi hän esiintyy opetuksen kehittäjänä.

Myös itse tutkimus jakautuu kolmeen teemaan. Laitostason vaikutusta oppiaineen kehitykseen seurataan Wilho Ilmarin ajoista Stanislavskin kautta 1960-luvun absurdiin teatteriin, aina Holmbergiin ja Turkkaan asti. Tärkeimmäksi vaiheeksi Kumpulainen nimeää juuri Turkan periodin, jota hän kutsuu "poikkeukselliseksi" ja "vivuksi", jonka kautta tarkastella sekä edeltänyttä että jälkeistä aikaa.

Toinen osio koostuu oppiainekuvauksista. Metodina on ollut elossa olevien opettajien – ja kuolleiden kollegoina toimineiden – sekä opiskelijoiden haastattelut. Näistä sekä vähäisestä kirjallisesta materiaalista Kumpulainen on sitten konstruoinut kuvauksen oppiaineesta. Kenen tuomana aine otettiin ohjelmaan, miksi, miten sitä opetettiin?

Kolmantena alueena käsitellään opettajan ammatissa kehittymistä ja sen vaikutusta oppiaineen muotoutumiseen. Tässä tarkastelussa esiin nousee ilmiö, jota tekijä kutsuu "yhteisöorientaatioksi".

– On löydettävissä useita kohtia, jolloin opettajat ovat kerääntyneet yhteen tavoitteenaan oppiaineen kehittäminen. Aiemmin nämä pyrkimykset melkein aina tyrmättiin, koskaan ei ollut rahaa. Mutta 90-luvulta lähtien opettajaparien työskentely on mahdollistunut. Edistystä on siis tapahtunut.

Opiskelijasta oppijaksi

Merkityksellisiä työn aloittamiselle ja sen näkökulmalle olivat myös laajentuneet kansainväliset kontaktit. Horisontit laajenivat kirjaimellisesti.

– Aivan ratkaisevaa ja syvällisimmän vaikutuksen tekevää oli, kun pääsin yhteyteen pohjoismaalaisten kollegoiden kanssa ja sain opettaa muuallakin. Erityisen hienoa oli seurata Malmön teatterikoulussa Barbara Wilczek-Ekholmin loistavaa konstruktivistista opetusta, missä hän vahvan persoonansa avulla, ja kuitenkin rakenteen sisällä, sai opiskelijat opiskelemaan itsenäisesti ja vastuullisesti.

Olemme päässeet asian ytimeen. Siihen kuinka nuoret ihmiset ottavat vastuun itsestään ja kehityksestään taiteilijoiksi. Yhtälössä on kolme muuttujaa – auktoriteetti, autoritaarisuus, itseohjautuvuus.

Seppo Kumpulainen on ollut todistamassa siirtymää sekä opettajan ja opiskelijan rooleissa että keskinäisessä suhteessa.

– Taidelaitoksissa mennään usein opettaja edellä. On mestareita, on guruja. Silloin toinen puoli unohtuu. Esimerkiksi täällä on ollut ja on hieno ketju aineopettajia, jotka ovat opiskelleet taitoja ja opettamista yliopistotasolla. Praktisen lisäksi on siis formaalitietoa, mikä on olennaisesti vaikuttanut näyttelijäkoulutukseen. Se unohtuu helposti, sillä se ei ole taiteellisesti kiinnostavaa. Opetus ei kuitenkaan perustu vain karismaan.

Kumpulaisen mukaan jotkin asiat ja taidot opettajan on opetettava oman auktoriteettinsa auttamana, keskitetysti ja tehokkaasti, koko osaamistaan ja persoonaansa käyttäen. Naivia konstruktivismia edustava malli, missä opiskelijat kehittävät itselleen jonkin tehtävän ja pohtivat sitten keskenään sen onnistumista, ei toimi.

Vastuuta pitää antaa. Mutta sille on oltava selkeät muodot ja kommunikoinnin on kuljettava kahteen suuntaan.

– Opettajalla on hirveän suuri merkitys. Se ei tarkoita ylhäältä tulevaa negatiivista autoritaarisuutta. Ajattelussa onkin tapahtunut iso muutos 80-luvulta lähtien. Turkan ajan seurauksena kristallisoitui minulle ja monelle muulle se, miten opiskelijoihin tuli suhtautua. Heidän omaa vastuutaan alettiin korostaa. He alkoivat reflektoida opiskeluaan palautekirjoituksina ja opettajat saivat ne lukeakseen. Se oli muutos opiskelijasta kohti oppijaa.

Osa identiteetin rakentamista

Liikunnan suhde näyttelijäntyöhön on vaihdellut. Esimerkiksi akrobatian Stanislavski määritteli pelkojen voittamisena. Turkka asetti liikunnalle selkeitä tavoitteita, mutta opettajat eivät niitä aina kyenneet toteuttamaan. Yhtä kaikki, sen pitää aina liittyä näyttelijäntyöhön, palvella sitä.

Seppo Kumpulainen näkee funktion perustavanlaatuisena, jopa yhtenä ratkaisevana osana identiteetin rakentumisessa.

– Suhde fyysisyyteen on aina ollut iso osa näyttelijäksi kehittymisessä. Liikunnan kautta purkautuvat lapsuuden kokemukset, sekä hyvät että traumaattiset huonommuuden tunteet ja pelot. Jos ei ole jumppatunnilla koulussa pärjännyt, mutta sitten nuorena aikuisena pääsee innostuneeseen ryhmään ja saa onnistumisen kokemuksia konkreettisella tasolla, niin siitä tulee osa kasvua.

– Monet pitävät fyysisen ilmaisun oppiaineita aivan tärkeimpinä. Niiden kautta saa peruskokemuksia omasta ruumiillisuudesta, peloista ja taitojen kehittymisestä. Kun onnistuminen taiteellisella mittarilla voi olla veteen piirretty viiva, niin voltti joko onnistuu tai ei, toteaa Kumpulainen ja aloittaa pitkän luennon pragmatismista, väitöksen taustalla vaikuttaneesta, 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyneestä filosofisesta suuntauksesta. Keskeisenä teesinä on, että kaikki tieto maailmasta saadaan kokemuksen kautta ja se mitä ajatteluksi kutsumme ei sijaitse päämme sisällä. Se syntyy jossain "minän" ja "kohteen" välissä, vuorovaikutuksessa.

Mutta pysytään nyt silti radalla. Kuinka on nykyään Cooper-testin laita?

– Tämä ei ole urheilukoulu, edelleenkään. Vaikka Cooperia juostaankin. Tänne voi tulla hyvin erilaisia ihmisiä, vakuuttaa Kumpulainen ja hyppää aasinsiltaan.

– Siitä puhuen, valintakokeet olisivat tutkimuskohteena mielenkiintoinen. Pyrimme objektiivisuuteen, mutta tapahtuuko ryhmädynamiikassa jotain sellaista, joka saa meidät tekemään tiedostamattomia päätöksiä. Painopisteemme on fyysisissä tehtävissä, Ruotsissa tekstianalyyseissä.

Pekka Vänttinen

Seppo Kumpulaisen väitöstilaisuus on 26.11. Tarkemmat tiedot osoitteesta www.teak.fi.