Arkisto

"Näyttelijäntaide ja nykyaika" –tutkimushanke käynnistyi Teatterikorkeassa ja Tutkivan Teatterityön Keskuksessa keväällä 2008 Suomen Kulttuurirahaston tuella. Elokuussa 2011 työ oli saatu valmiiksi. Professori Esa Kirkkopelto katsoo mitä on jäänyt käteen ja luotaa jatkotoimia.

Hankkeesta syntynyttä teosta Nykynäyttelijän taide - horjutuksia ja siirtymiä puitiin syyskuussa TeaKin alumnien järjestämässä keskustelutilaisuudessa "Stanislavski, Turkka ja tulevaisuus". Allekirjoittaneen ohella keskusteluun näyttelijäntaiteesta ja pedagogiikasta osallistuivat Stanislavskin Näyttelijän työ -teoksen kääntäjä Kristiina Repo, näyttelijäntyön professori Vesa Vierikko sekä teatteriohjaaja ja näyttelijäntyön lehtori Hanno Eskola. Tilaisuuden juonsi Teatterimuseon johtaja Helena Kallio.

Tutkimuksemme pyrki herättämään keskustelua stanislavskilähtöisestä "psykofyysisestä" traditiosta, johon myös Jouko Turkan pedagoginen työ tutkimuksen mukaan tulisi sijoittaa. Aivan kuten Stanislavskin vuosisataiset haastajat, Meyerholdista ja Eisensteinista, Brechtin kautta Grotowskiin, tutkimuksemme pyrki osaltaan purkamaan stanislavskilaista näyttelemisen ihannetta, jonka standardit asettavat muun muassa "uskottavuuden" ja "todenmukaisuuden" "annettuihin olosuhteisiin". Nuo olosuhteethan laajassa mitassa koostuvat porvarillisesta yhteiskunnasta ja sen ihmiskuvasta.

Omasta ja tutkimuksemme näkökulmasta syyskuinen tilaisuus paljasti heti tietynlaisen stanislavskilaisuuden hegemonian, jonka suhteen kaikki muu joutuu väistämättä puolustus- tai torjunta-asemiin. Vaikka kotimainen teatteri on esitysten sisältöjen tasolla valmis esittämään tulistakin yhteiskunnallista kritiikkiä, ollaan näyttelijäntekniikan ja näyttelijän työtapojen tasolla paljon vähemmän valmiita muutoksiin. Oletetut suuren yleisön odotukset samoin kuin ammattikunnan piirissä vaalitut käsityöläisihanteet noudattavat stanislavskilaista piilo-agendaa. Onhan Stanislavskin kehittelemä näyttelemisen psykofyysinen tekniikka nimenomaan juuri sellaisen sosiaalisen toimijan ja toiminnan tekniikkaa, johon perustuvat jokapäiväiset kohtaamisemme ja tunnistamisemme niin arjessa, työssä kuin juhlassakin.

Tiivistäen, Stanislavski on vuosisadan kuluessa, myös kaupallisen elokuvan (Hollywood on läpikotaisin stanislavskilaista) ja tv:n ansiosta, tullut "toiseksi luonnoksemme". Jos se omaksutaan lähtökohdaksi, näyttävät kaikki siitä poikkeavat valinnat todellakin vain "tyylilajillisilta"– kuten alumni-illan monet puheenvuorot toistivat.

Vaikka stanislavskilainen normi kyseenalaistettaisiin, ei se merkitse venäläisen oppi-isän työn kieltämistä: tuleehan sen myötä näyttelijän työ ensimmäistä kertaa ymmärrettyä ja avattua juuri pedagogiikkana, opettavana ja tutkittavana tekniikkana. Stanislavskin teokset tulevat ansaitusti pysymään näyttelijän pedagogiikan aapiskirjoina. Roolinrakentaminen, jota iso osa näyttelemisestä tänä päivänä (yhä) on, perustuu stanislavskilaiseen oman esittämisen organisoimiseen ja arviointiin.

Mestarin teoksissa kaikki näyttelijäntyöhön perinteisesti liittyneet ongelmat ja puheenaiheet kohdataan teknisinä ongelmina, mikä pitää sisällään sen kriittisen havainnon, että jokapäiväinen sosiaalinen ilmenemistapamme on myös tekniikkaa. Tekniikkana näytteleminen palvelee taas tiettyjä tarkoitusperiä, joita on syytä aina kysyä ja epäillä. Näytteleminen ei ole vain taiteen teon vaan aina myös tietynlaisen kansalaiskasvatuksen väline.

Mutta tiedostavatko näyttelijät itse tämän ja ottavatko he siitä vastuun? Onko heillä siihen teknisiä valmiuksia? Onko heillä siihen mahdollisuutta laitosteattereiden yhä kiristyvissä työ- ja tuotanto-olosuhteissa? Kysymykset kietoutuvat yhteen ja ongelmia on pystyttävä ratkomaan monilla tasoilla.

Stanislavski-käännös ja Näyttelijäntaide ja nykyaika -hanke pyrkivät vastaamaan näihin kysymyksiin pitkästä aikaa itse tekemisen eli näyttelijän tekniikan tasolla. Mitä teatterien toimintatavoille seuraisi, jos näyttelemisen tekniikan kehittäminen, sen yhdessä harjoitteleminen ja siitä keskusteleminen tulisivat osaksi esitysten valmistamisen rutiinia? Kuinka näyttelijä voisi vapautua sekä taiteilijana että työläisenä? Keskustelu aiheen parissa jatkukoon kiihkeänä nyt kun se on julkaisujen ja tutkimuksen voimin kammettu liikkeelle.

Työpajoja osaksi tuotantoja

Näyttelijäntaide ja nykyaika -hankkeen tutkivat näyttelijät Taisto Reimaluoto, Ritva Sorvali ja Jari Hietanen ynnä TTT:n näyttelijä Minna Hokkanen ovat tänä syksynä aloittaneet kehittelytyön, jonka tarkoituksena on koostaa tutkimuksen pedagogisista aineksista ammattiteattereille ja muille esiintyvien taiteiden ammatillisille yhteisöille tarjottava täydennyskoulutuskokonaisuus oppimateriaaleineen. Työnimenä on "Tutkiva näyttelijä".

Näyttelijät ovat jo käyneet vetämässä pilotti-työpajoja Lappeenrannassa ja Rovaniemellä ja vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Varsinainen työpajakiertuetoiminta on tarkoitus käynnistää ensi vuonna. Muhimassa on kokonaan uusia työtapoja, esimerkkinä työpajojen sovittaminen tekeillä oleviin tuotantoihin yhteistyössä ohjaajien kanssa.

Tarve näyttelijöiden laajamittaiseen ja järjestelmälliseen täydennyskoulutukseen on tunnustettu. Sen järjestäminen rahoituspoliittisista syistä on ollut kuitenkin vaivalloista. Yritämme nyt omalta osaltamme raivata esteitä sen toteutumiselta, niin että se mahdollistuisi muillekin ja muunlaisin konstein.

Esa Kirkkopelto
Taiteellisen tutkimuksen professori