Top 5 -listoja on juuri niin moninaisia kuin on listojen laatijoitakin. Tässä kurkistus hallituksen uusien jäsenten suosikkeihin.
Tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila väitteli aikoinaan otsikolla A Dream Journey to the Unknown – Searching for Dialogue in Dance Education. Siis unelmien matka tuntemattomaan. Mutta mitkä olisivat ne ikimuistoisimmat reissut ja elämykset ihan konkreettisessa maailmassa? Kysytään.
Teimme perheeni kanssa retken erämaahan. Kuumuus, pöly, autius, silmänkantamattomiin jatkuva aavikko, beduiinit ja makea tee heidän teltassaan – vaikka se oli turistireissu mönkijöillä, joka vähän pelotti, niin sen maailman erilaisuus teki vaikutuksen.
Asuimme kaksi vuotta Amerikassa ja kävimme noilla vuorilla sekä laskettelemassa että patikoimassa. Luonto on huikea. Suurin elämys on se, että näkee niin kauas, huippuja toisensa perään, 360 astetta joka suuntaan. Siitä saa voimakkaan kolmiulotteisen tunteen, syvyyden ja perspektiivin kokemuksen.
Muistan kuuman ja tyynen kesäpäivän suurella järvellä, keskellä selkää. Aurinko paistaa ja vesi on niin kirkasta, että pohjan kivetkin näkyvät. On aivan hiljaista, ainoa ääni tulee melan osumisesta veden pintaan. Ja jälleen näkee kauas horisonttiin.
Olin kokousmatkalla ja paikallinen emäntämme vei koko ryhmän thaihierontaan. Tilasin koko hoidon, 45 minuuttia. Operointi alkoi jalkapohjien käsittelyllä ja kuumilla pyyhkeillä. Sen jälkeen seurasikin todellinen murjonta: taivuttelua, nostelua, kääntelyä ja vääntelyä, vaatteet päällä tietenkin. Silmissäni vilkkui punaista ja mustaa ja olin sanomaisillani STOP! Jokin tietoisuus siitä, että tämä on kuitenkin aika hienoa, piti minut aloillani. Ja kun sessio päättyi teehen, niin olo oli pökertynyt mutta hyvä.
Sanon aina näin: jos haluatte kokea maanpäällisen paratiisin, menkää tänne. Ihanaa lämmintä vettä, rauhaa ja kauneutta. Tosin haju on hieman paha, mutta ei se haittaa. Pakkasella voi käpertyä höyryn sisään. Lähteessä voi myös uida ja kaivaa ja sivellä kasvoihinsa valkeaa savea. Yritimme vähän kokoustaakin siellä kelluessamme, mutta eihän siitä mitään tullut. Valitsimme nautiskelun.
Näyttelijäopiskelija Iida-Maria Heinosen kartalla on useampikin kaupunki, joille yhteistä on mikäpä muu kuin teatteri.
Järvenpää oli lapsuuteni kaupunki. Asuimme metsän laidalla, koulu oli metsän reunalla ja metsässä teimme myös teatteriesityksiä. Näytelmävaatesäkistä valitsimme kavereiden kanssa puvustuksen kulloisellekin hahmolle ja lähdimme ulos "kiertueelle". En muista aikaa, milloin en olisi ollut kiinnostunut teatterista.
Helsinkiin muutimme, kun olin 13-vuotias. Koulua kävin ensin Norssissa ja sitten Kallion lukiossa. Asunut olen ympäri kaupunkia, Ullanlinnassa, Kalliossa, Töölössä, Hakaniemessä. Helsinki merkitsee nyt kotia, perhettä, ystäviä. Ja tietenkin teatteria.
Tukholmassa olin jonkin aikaa vaihto-oppilaana ilmaisupainotteisessa lukiossa Södermalmilla ja opiskelin teatteria. Pidän hirveästi ruotsin kielestä ja erityisesti Bergmanin tuotannosta. Tukholmassa olen sattumalta käynyt joka syksy yli kymmenen vuoden ajan ja aina käynteihin on liittynyt ystävien lisäksi myös teatteri.
Genevessä asuin yhden kesän, jonka aikana luin älyttömän määrän näytelmiä. Vuokrasin huonetta taidehistorian opettajalta, jonka kirjahyllystä löytyi aarteita. Genevestä oli lyhyt junamatka Pariisiin, missä kävin ihailemieni taiteilijoiden haudoilla ja katsomassa esityksiä.
New York on kuvaamista, esitysten ja elokuvien katsomista, Woody Allenia ja stand up -klubeja ja kirjakauppoja, erityisesti The Drama Bookshop, jossa on valtava teatterikirjallisuuden valikoima. New Yorkissa haluaisin vielä joskus asua ja mitäpä muuta kuin tehdä teatteria.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri ja Teatterikorkean hallituksen jäsen Tuomas M.S. Lehtonen teki aikoinaan väitöskirjansa keskiaikaisesta maallisesta runoudesta. Listaus tärkeistä kirjoista ei sisälläkään aivan viime vuosien bestsellereitä.
Väitöskirjaa tehdessäni törmäsin tähän tekstiin 1100-luvulta, Ilmestyskirjan pohjalle rakennettuun mysteerinäytelmään lopun ajoista ja antikristuksesta. Ludus tarkoittaa peliä ja leikkiä, keskiaikaisessa kielenkäytössä myös näytelmää. Teksti on katkelma Etelä-Saksasta löydetystä laajemmasta kokonaisuudesta, jossa käsitellään sitä mitä tapahtuu, kun ilmestyskirjan ennustukset alkavat toteutua. Sisältö on ajatuksia opinharjoituksesta kristillisessä universumissa ja siitä, kuinka käy jos opinharjoitus vääristyy.
Maantieteellisesti teksti sijoittuu samoille seuduille, joita Hannu-Pekka Bjökman vaeltaa Grünewald -kirjassaan Kadonnet askeleet. Ludus de Antichriston tekijää ei tiedetä, mutta sitä on säilytetty luostarissa ja esitetty turuilla ja toreilla ja kirkoissa, jotka olivat keskiaikaisen performanssin ydinpaikkoja – niissä raja yhteisöllisen juhlan, rituaalisen ja totaalisen maailmanselittämisen ja näytelmän välillä oli häilyvä.
Tämän luin muutama vuosi sitten. Valloittajien näkökulmasta 1200-luvulla kirjoitettu pitkä kertomus on kuvaus Baltian liittämisestä kristikuntaan. Nykylukijalle sen itseoikeutettu suorasukaisuus ja kulttuurien väkivaltainen kohtaaminen on häiritsevää, mutta valloittajan varmuus asiastaan on paljastavaa ja kiinnostavaa. Sikäli teksti liittyy teatteriin, että siinä on jakso, jossa lähetyssaarnaajat ja ristiritarit esittävät mysteerinäytelmän. Samalla kuvataan rahvaan reaktioita esitykseen eikä esittäjillekään näytelmä ole pelkkä näytelmä. Performanssi ja näytelmät ovat tapahtumia, joissa kohtaaminen tiivistyy.
Kertomus ilmentää myös sitä, että keskiaika ei ollut yhden totuuden aikaa vaan siihen kuuluivat keskustelut ja kiistat. Näin myös kirkon piirissä, missä painopiste 1100–1200 -luvuilla siirtyi luostareista kaupunkeihin. Se oli monimuotoisen murroksen aikaa, kaupungistuminen eteni, rahatalous löi läpi ja muutti ihmisten suhteita. Siirryttiin vastavuoroisesta maailmasta vastikkeelliseen. Mysteerinäytelmät olivat sallittu tapa käsitellä paitsi uskomusmaailmaa niin myös muita aikalaiskysymyksiä. Yhteiskunnallinen keskustelu tapahtui runojen ja näytelmien sisällä. Liivinmaan kronikka on mukana myös projektissa, jossa tutkin kirjallisen ja suullisen perinteen suhteita keskiajalla ja uuden ajan alussa Itämeren alueella.
Dante Alighierin näytelmäksi nimitetty teksti, Jumalainen näytelmä, ei ole mikään näytelmä. Antiikista lainattu termi muuttui keskiajalla yleistermiksi, tragedialla ja komedialla viitattiin tietynlaisiin kertomuksiin. Kumpia ne olivat, ratkaisi se päättyikö kertomus onnellisesti vai onnettomasti. Nykylukijalle tämä ei kuitenkaan ole komedia.
Tätä en ole lukenut tutkijana. Siinä roolissa teksteistä ei tarvitse pitää, vaan yrittää niiden kautta päästä kiinni johonkin todellisuuteen. Monet klassikot ovat vaivalloista luettavaa, mutta kiinnostavaa on joidenkin tekstien yliaikaisuus. Ne on kirjoitettu jossain ajassa jollekin yhteisölle, mutta jokin niissä kantaa meille asti. Dantella on tämä kyky, se on klassikon kriteeri. Kuten myös se, että tekstille voi antaa erilaisia tulkintoja eikä tarvitse kiistellä, mikä niistä on oikein. Klassikkostatukseen kuuluu siis myös uusiutuvuuden ominaisuus.
SKS julkaisi Aleksis Kiven Nummisuutarit vastikään kriittisten editioiden sarjassa sekä netissä että kirjana. Sarjan tekstit ovat mahdollisimman lähellä kirjailijan tarkoittamaa muotoa. Mukana on myös sanaselityksiä – katsotaan mikä on painovirhe ja mikä tarkoitettu kirjoitusmuoto – sekä tutkijoiden artikkeleita. Työ ei siis ole uusintapainosten tekemistä, vaan tekstin historiallisen käytön ja variaatioiden tutkimusta, joka saattaa tekstin uudelleen käyttöön.
On hämmästyttävää miten Nummisuutareiden ensipainos on niin erilainen kuin ne muokatut, joita olemme lukeneet ja jotka teatterintekijöiden käsissä ovat kuluneet. Editointihistoria on ollut valaisevaa. Esimerkiksi "maailma muuttuu Eskoseni" ei ole tekstin alkuperäinen toteamus vaan on muuttunut matkan varrella. Muuntuminen on ollut hyvää tarkoittavaa, sensuuriksi sitä ei voi kutsua. Ja klassikot aina elävät käytössä.
Nykykirjojen joukosta suosikin valitseminen ajaa runsaudenpulaan. Poimisinko jonkun Raittilan, Saision, Tuurin tai Hotakaisen? Tai ehkä Sebaldin, Austerin tai jonkun menneiden vuosikymmenien huipun kuten Calvinon tai Grassin?
Pähkäilyn jälkeen otan listaani Paul Austerin Oracle Nightin, joka on mielestäni tekijänsä parhaimmistoa. Kertomus umpikujaan päättyvästä kirjoitustyöstä ja miehestä, joka haluisi kerralla muuttaa elämänsä on jo sinänsä mainio. Sisäkkäisten tarinoiden mestari rakentaa sivuun monipolvisen kertomuksen toisen tarinan kirjoittajasta ja hänen suhteestaan yhtäältä vanhempaan mentoriin ja toisaalta rakastamaansa naiseen.
Austerin pysyviä teemoja ovat sattuma, välttämättömyys ja valinta. Samoja asioita ovat pohtineet aikanaan harrastamani myöhäisantiikin filosofi Boethius, keskiajan satiirikot ja tietysti ammattikuntani edustajat eli historioitsijat maailman sivu.
| TEATTERIKORKEAKOULU | |
|---|---|
| Käyntiosoite | Haapaniemenkatu 6 00530 Helsinki |
| Postiosoite | Teatterikorkeakoulu PL 163, 00531 Helsinki |
| Puhelin | (09) 431 361 (Vaihde) |
| Faksi | (09) 4313 6200 |
© Copyright Teatterikorkeakoulu | |
