Artikkelit

Kirjoittamisen opetuksesta – malleja maailmalta ja ehdotus

Kirjoittaminen on ainoa taiteen alue, jonka opetus vasta odottaa tuloaan suomalaiseen taidekorkeakouluun. Juuri taidekorkeakoulu, jossa taiteellinen toiminta on itsestäänselvyys, sopii kirjoittajakoulutuksen ympäristöksi erinomaisesti.

Kirjoittamista voi ja ei voi opettaa. Opetuksella voidaan syventää taiteen traditioiden ja toimintakenttien tuntemusta sekä taiteen analysointi- ja tulkintakykyä. Voidaan myös harjaannuttaa erilaisia ilmaisukeinoja. Mutta kyvykkyyttä, sinnikkyyttä, sitoutumista ja henkilökohtaista maailmasuhdetta, jotka ovat taiteen tekemisessä ehdottomia, ei voi sellaisenaan opettaa, joskin niidenkin työstämiseen voi omaksua virikkeitä.

Kirjoittamista opetetaan tällä hetkellä lukuisissa amerikkalaisissa ja eurooppalaisissa, pääosin englantilaisissa korkeakouluissa tutkintotasoisesti. Liisa Steinby on hahmotellut näiden eroa seuraavasti: amerikkalainen creative writing lähestyy kirjoittamista etupäässä yksilöllisen ilmaisun kehittämisenä, kun taas eurooppalaiseen kirjoittamisen opetukseen kuuluu kirjoittaminen tietoisena kulttuurisista ja kirjallisista traditioista ja osallistumisesta kirjallisuuden ja kulttuurin kentän toimintaan. (Avain 2/2009).

Amerikka: opettaja ohjaa luovuuden lähteille

Yhdysvalloissa perinteet kirjoittajakoulutuksen järjestämiselle yliopistoissa ovat pitkät. Ensimmäinen luovan kirjoittamisen maisteriohjelma Iowan yliopistossa perustettiin vuonna 1936, ja nykyään yliopistoissa ja collegeissa järjestettäviä koulutusohjelmia on jo yli 800. Tarjonta heijastelee suurta kysyntää ja joukkoon mahtuu monentasoisia koulutusohjelmia. Arvostetuimpiin ohjelmiin päästään vain tiukan seulan kautta.

Opetus keskittyy useimmiten luovan kirjallisen työskentelyn edistämiseen eli kirjoittajan "omaan tarinaan". Opetuksen ydintä ovat workshopit eli työpajat, joissa käsitellään osallistujien vuorollaan ryhmään tuomia tekstejä. Lisäksi tarjotaan kirjoittamisen tekniikan (craft) kursseja sekä vaihdellen kirjallisuuden analysoimisen kursseja. Kirjallisuuttakin ohjataan analysoimaan "kirjoittajan tavoin", eli tarkastellaan esimerkiksi tekstin valintoja ja tekstin ilmentämää kirjoittajan omaa ääntä.

Opetuksen viitekehyksenä on perinteinen kirjailijan työ ja tavoitteena julkaistu kaunokirjallinen tuotos. Oppimisnäkemyksessä on opettajajohtoisuuden ohella viitteitä luovuutta, itseilmaisua ja henkilökohtaista kasvua painottavaan humanistiseen traditioon.

Työpajapainotteisessa mallissa on riskinsä. Opetuksen laatu on paljolti sidoksissa kirjoittaja-opettajien persoonallisuuteen sekä mestari-kisälli-suhteiden toimivuuteen. Koulutukset myös profiloituvat opettajiensa mukaan joskus koulukuntamaisestikin.

Menestyneimmissä ohjelmissa opettajina on tunnettuja kirjailijoita. Omasta kokemuksestani Siri Hustvedtin ja Iowassa opettavan Marilynne Robinsonin vetämässä kirjoittamisen työpajassa olen kirjoittanut Parnassoon 5/2011.

Englanti: opetuksen sisällöt, kirjoittamisen monet tavat

Euroopassa yliopistotasoisia luovan kirjoittamisen koulutusohjelmia on lukumääräisesti huomattavasti Yhdysvaltoja vähemmän. Englannissa niitä on joitain kymmeniä, ja suurin osa ohjelmista on vielä suhteellisen nuoria, viimeisen vuosikymmenen innostuksen tulosta. Muissa Euroopan maissa ohjelmia on toistaiseksi vain ripotellen, joskin määrä kasvaa koko ajan.

Englannissakin koulutuksissa pääosuus on yleensä amerikkalaisen mallin tapaan omalla kirjoittamisella, kirjallisuuden lukemisella ja kirjoittajayhteisön toimintaan osallistumisella, ja opettajat ovat itse kirjailijoita. Kuitenkin opetuksen järjestämisessä on myös eroja mantereiden välillä.

Professori ja kirjailija Alison MacLeod Chichesterin yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmasta hahmottelee mahdollista eroa karkeasti näin: opettajien menestyksen ja tyyli-ihanteiden sijaan Englannissa koulutuksissa painottuvat opetuksen sisällöt ja oppilaiden menestyminen. Kun lähtökohtana on kirjallisten tyylien monimuotoisuus, samoista ohjelmista voi valmistua hyvin erityyppisiä kirjoittajia.

Osa koulutuksista ei tähtää pelkästään perinteiseen kirjailijan ammattiin, vaan pyrkimyksenä on tuottaa tekstiammattilaisia erilaisiin tekstien valmistamisen, tuottamisen ja julkaisemisen yhteyksiin, kuten kustantamoihin, viestimiin ja monenlaisiin sähköisiin ympäristöihin.

Mikä toimisi Suomessa?

Suomalaiseenkin kontekstiin istuisi hyvin kirjoittamisen opintojen jäsentäminen kolmia kirjallisuuteen perehtymiseen, itse kirjoittamiseen ja vuorovaikutukseen muiden kirjoittajien kanssa esimerkiksi työpajoissa ja laajemminkin luokkahuoneiden ulkopuolisessa maailmassa.

Opinnoissa tulisi rakentaa mahdollisuuksia etsiä ja syventää omalle kirjoittamiselle tärkeitä inspiraation alueita. Yhden kirjoittajan intuitio voi johtaa johonkin teoriaan syventymiseen, toisen jonkin kirjallisuuden lajityypin pariin ja kolmannen kirjoittamisen konteksteja voivat olla vaikkapa maailmankatsomus tai historiallinen aikakausi. Näitä alueita ei tulisi paaluttaa ennalta eikä opettajajohtoisesti, vaan kunkin opiskelijan intuition ja kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Huomiota voisi kiinnittää myös tekstien toimintaan yhteiskunnassa. Yhtäältä tähän alueeseen kuuluvat monet kirjoittamisen, lukemisen ja julkaisemisen käytännöt ja toisaalta kirjoittajan työssä olennainen maailmasuhde eli ne tahot, joille hän sanansa osoittaa ja joihin hän mahdollisesti tahtoo vaikuttaa. Kirjoittaminen kun on aina myös teko jossain kontekstissa.

Johanna Pentikäinen
Kirjoittaja on opettanut ja tutkinut kirjoittamista mm. Helsingin yliopistossa ja nykyisessä Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.