Artikkelit

Ilman mysteeriä ei ole mitään

Teatterikorkeakoulun uusi näyttelijäntyön professori Hannu-Pekka Björkman haluaa pitää ovet auki kaikkiin taiteisiin, filosofiaan ja kulttuurihistoriaan.

–Inhoan asioiden pilkkomista, semioottisia kielipelejä, itsetarkoituksellista nysväämistä ja teoretisointia. Liika älyllistäminen tappaa, mysteeri kuolee.

Edellinen ilta kuuluu madaltuneessa äänirekisterissä ja näkyy silmien alla. Takana on Rax RinnekankaanVeden peili -elokuvan ensi-ilta, jota varten Björkman on piipahtanut Helsinkiin. Huomenna on lennettävä takaisin Müncheniin ja rooliin Kristian Smedsin produktiossa The Imaginary Siberian Circus of Rodion Raskolnikov.

Äkkiseltään yhteistyö Smedsin kanssa vaikuttaa oudolta. Kun Smeds Ensemblen kotisivujen sisäänheittolauseena on "It's nothing personal, it's just art", niin Hannu- Pekka Björkmanille näyttelijäntyö ja teatteri eivät mitään muuta olekaan kuin jotain syvästi henkilökohtaista.

Kokemus Saksassa ja eritaustaisten näyttelijöiden miehittämässä produktiossa on saanut Björkmanin pohtimaan syvemmin kulttuurieroja ja myös omaa tekemistä.

–Tämä on karkea yleistys. Jos näyttelijä asettuu itsensä viereen, se muuttuu toiseudeksi, vieraudeksi. Itäisessä perinteessä työn on tultava hyvin henkilökohtaiseksi ja se pätee minuun. En osaa näytellä, ellen ole itseni keskellä, sillä sieltä tulee kaikki, lapsuudesta. Parhaat hetket syntyvät kun saan käyttööni koko henkisen ja fyysisen historiani.

Sisäinen kompassi piirtää kaaren ilmajokelaisen tasangon mielenmaisemasta kohti utuisia aroja ja loputonta sadetta. Jokin avaruus niitä yhdistää.

–Kuten Tarkovski sanoo, taiteessa ja näyttelijän työssä toimii näyn ja ilmestyksen logiikka, intuition ja assosiaatioiden kytkennät. Se on kurkottamista kohti ikkunan reunaa. Koskaan siihen ei ylety, eikä sisälle näe. Mutta se ei ole olennaista, tärkeintä on tila ja varpaillaan olo. Tekniikkaa korostetaan, mutta väitän, että se on vain kymmenen prosenttia näyttelijäntyöstä.

Silti "meyerholdilainen" hän sanoo olevansa siten, että rooli täytyy kiinnittää kroppaan. Ajatuksen ja fysiikan yhdistäminen tekee ammatista tietenkin ruumiillista työtä. Aidon vuorovaikutuksen ja tilanteen synnyttäminen vaatii joskus fyysistä(kin) itsensä ylittämistä, ristin kantamista Golgatalle toisten puolesta.

Se ei vain riitä. Mukaan on saatava selittämätön. Björkman löytää sille sanan, joka ei kerro mitään ja kertoo kaiken: mysteeri.

–Ilman sitä ei ole mitään, kaikki katoaa.

Mitä se sitten on, se hetki jolloin näyttämöllä on läsnä jotain suurempaa, jota kukaan ei käsitä ja jonka piirissä ovat niin näyttelijät kuin yleisökin?

Mysteeri ei itseään selitä. Mutta yritetään silti. Sillä juuri sen keväällä aloittava näyttelijäntyön professori haluaisi mukanaan tuoda.

Paradoksaalisesti, edellytyksenä on tavallaan näyttelemisen unohtaminen.

–Avain on henkilökohtaisuudessa. Kun astuu lavalle, ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on oman haurauden näyttämistä. Jos sen tekee, muuttuu mielenkiintoiseksi. Ei tarvitse näytellä enempää kuin on. Vaikka on rooli, niin siinä on kuitenkin sinä. Vaatii suurta rohkeutta olla läpinäkyvä ja tuoda näyttämölle koko inhimillisyytensä. Mutta jos sen uskaltaa tehdä, kokemus vahvistaa itseään – syntyy se mitä kutsumme karismaksi. Näyttelijästä näkee nopeasti, onko sisällä jotain, onko hän tietoinen siitä mitä itsessään kantaa.

Subjektiivisuuden kautta toteutuu myös taiteilijan vapaus. Ja sen äärimmäinen manifestaatio on näyttämö, maailman turvallisin paikka. Vaikka katseiden alla, siellä näyttelijä on vapaa. Paradoksaalisesti.

Kanavat auki itseen ja ympäröivään kulttuuriin

Palaamme jälleen Björkmanin suureen innoittajaan Tarkovskiin. Ohjaaja luotti intuitioon ja sen armahtavaan voimaan.

–Lavalla intuitio on usein ainoa asia, mihin voi nojata. Jos rupeaa keksimään asioita, tekeminen näyttäytyy vain nokkeluutena. Siinäkin on paradoksi, sillä uskon, että intuitiokykyään voi kehittää. Sitä olen yrittänyt vuosia, tilan antamista impulsseille ja niihin tarttumista.

Olennaista on lapsuuteen johtavien kanavien pitäminen auki. Kuitenkin yhtä välttämättömänä Björkman pitää ovien avaamista muihin taiteisiin, filosofiaan ja kulttuurihistoriaan. Käpertyminen merkitsee näivettymistä. On kuljettava läpi peilien kuin Orfeus Manalaan ja kasteltava mielensä viljelmiä kuin Simbergin luurangot kukkaruukkujaan.

Niin teki Björkman – ja pelastui. Mutta ensin tarvittiin kriisi.

–Väsyin teatteriin tai ainakin laitosteatteritodellisuuteen. Tuli tunne, että tässäkö tämä oli. Sen vastapainoksi lähdin etsimään uutta. Avasin Lahden kaupunginkirjaston oven ja sieltä avautui toinen maailma, myös omaan itseeni. Löysin valtavasti vastauksia.

Ja nyt päästään uuden professorin linjanvetoihin. Ihminen on ontto ilman traditioiden ja oman kulttuuritaustansa tuntemusta. Niiden vaikutus on enemmän kuin osiensa summa. Eivätkä pelkät teatterihistorian luennot täytteeksi riitä.

–Näyttelijä on parhaimmillaan lukenut ja sivistynyt ja tuntee muitakin taiteita kuin omaansa. Arkkitehdeilläkin on opinnoissa sadan kirjan lista – siis fiktion. Miksi näyttelijälle on niin vaikeaa lukea? Vaikka se olisi muusta opetuksesta ja produktioista pois, haluaisin mahduttaa lukujärjestykseen sitäkin puolta. Prosessin kautta: luetaan yhdessä Rikos ja Rangaistus ja tehdään sitten vaikka kohtauksia.

Uskottavuutta linjauksille antaa omakohtainen kokemus. Björkman on näyttelijäksi – myönteisessä mielessä – harvinaisen kirjanoppinut. Brodskyt ja Friedellit putoilevat puheessa vaivatta, niiden kautta oma taiteilijuus on kasvanut ja syventynyt.

Reilut kymmenen vuotta sitten alkanut tutkimusmatka rakensi myös maailmankuvan. Perustana on nyt ortodoksisuus. Teatterin tekemiselle tai opettamiselle sillä ei ole merkitystä.

–Elämänkatsomuksellisia seikkoja ei tarvitse käsitellä henkilökohtaisella tasolla. Sitä paitsi monet ateistitkin tekevät hyvin hengellisiä juttuja. Ajattele Bergmania tai Tarkovskia.

Laajan Kaaren piirtämistä

Sisäinen myllerrys on tehnyt Björkmanista samalla kirjoittajan. Esikoinen Valkoista valoa ilmestyi 2007. Toinen, Mathias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulua lähtökohtana pitävä, mutta henkilökohtaiseksi syventyvä Kadonneet askeleet julkaistiin viime vuonna.

Björkmanin taidekäsitystä voi hienosti kutsua holistiseksi. Grünewaldin triptyykissä ja hyvässä teatteriesityksessä on lopulta kyse samasta asiasta. Molempia lävistää ihmisen suhde maailmankaikkeuteen ja myös tuonpuoleiseen. On siis tavoiteltava sitä Suurta Kuvaa, piirrettävä Laajaa Kaarta. Siihen hän toivoo Taideyliopiston ja kansainvälisten kontaktien antavan paremmat mahdollisuudet.

–Kaikki sirpaloituu. Mitä tapahtuu, jos eeppinen kaarre katoaa? En tiedä, mitä 1990-luvulla syntyneet ajattelevat. Mikä on heidän käsityksensä maailmasta? Mikäli emme hahmota sivistyksen ja kulttuuritradition kokonaisuuksia, joudumme koko ajan heikommalle jäälle. On tärkeää tarjota pitkää linjaa. Luku- ja kirjoitustaidon on jo todettu heikkenevän, ei jakseta keskittyä. Sitä on harjoiteltava, vaikka työpäiväkirjan pitämisellä. Opiskelijoille voisi lahjoittaa vihkon, kynän ja kumin.

Niillä on pian käyttöä myös professorille. Taskusta löytyy lista narriuden historiaa käsittelevän tulevan kirjan lähteistä. Harvinaisuuksia on etsitty pitkin Lontoon antikvariaatteja. Impulssi aiheeseen löytyi Münchenissä.

–Smedsin produktiossa yksi suuri innoittaja oli Fellinin elokuva Klovnit. Samalla luin Olli Alhon teosta Hulluuden puolustus ja muita kirjoituksia naurun historiasta. Yhteen Smedsin kohtaukseen yritin luoda itselleni hahmon, joka olisi yhtä aikaa hauska, pelottava ja täysin anarkistinen. On tervehdyttävää mennä itsensä häpäisyyn saakka. Sitä rituaaliset klovnit ovat historiassa edustaneet. He rikkoivat tabuja manifestoidakseen kaaosta, ei synnyttääkseen sitä vaan osoittaakseen, että maailma roikkuu oudoilla langoilla.

Tyypilliseen tapaansa Björkman koukkaa tälläkin kirjoitusprojektilla historian ja assosiaatiomutkien kautta takaisin nykyhetkeen, näyttämölle ja omaan tekemiseensä.

–Hovinarrius päättyi 1600-luvun puolivälissä, nuo lempeät idiootit eriytettiin laitoksiin. Mikä oli se naksahdus, joka narrikulttuurin lopetti? Se murros on mielenkiintoinen. Kun ihminen alkoi jotenkin katsoa itseään uudella tavalla, sisäänpäin, kunnes muuttui kaikkivoivaksi. Rationaalisuus puski kiilaa hulluudenkin sallivaan aikaan. Ihminen alkoi ottaa asiat vakavasti, eikä enää kestänyt sitä, että siinä vieressä ja niin lähellä on narrin ilkkuva ja joskus loukkaavakin katse, pohtii Björkman ja piirtää pitkän vedon lapsuuden Ilmajoelle.

–Olen syntynyt 1969, meidänkin tienoillamme oli silloin vielä niin sanottuja kylähulluja. Heitä ei hyljeksitty tai pelätty. Mutta sitten tuli jokin murroskohta. Maanviljelyskulttuuri karjoineen hävisi, elämä siirtyi seinien sisälle, kommunikaatio muuttui.

Järjen ylivalta ja yhteisöllisyyden (siis ei minkään facebook- yhteisöllisyyden) rapautuminen ovat tehneet teatterista entistäkin tärkeämpää. Tarvitaan joku koputtamaan olkapäälle. Nykyisestä kaikkea vain ironisoimaan tyytyvästä mediasta ei siihen ole.

–Narri on tärkeä, mutta hän on enemmän kuin peili. Shakespearen Learissa kuuluu huuto nummelta: täällä on kuningas ja hänen känsänsä – siis narrinsa.

Professuurin aika on nyt

Kirjaprojekteja. Näyttämöt kutsuvat, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Miksi ihmeessä tulla professoriksi juuri nyt?

–No, nyt kysyttiin. Ei kai se salaisuus ole, että olin menossa Kansalliseen kiinnitykselle. Painuin Myllyahon puheille, että tällainen tarjous tuli. Mika sanoi heti, että menet sinne. Ja toisaalta, ajattelin sitä elämää. Pukuhuone, näyttämö, suihku, kotiin… ja sama huomenna. Tuli tunne, että juuri nyt en sitä rutiinia kaipaa. En jaksaisi olla itse prosessissa, mieluummin katson sitä ulkoa. Mutta en ohjaajana, sitä suorastaan pelkään.

Niin, pelko. Björkman on kertonut opiskeluaikoinaan olleensa niin pelokas, ettei laitoskokouksissa uskaltanut sanoa mitään. Avoimesti hän on puhunut myös tarpeestaan välttää viimeiseen asti konflikteja. Entä opettajalle inhimillisenä luontaisetuna lankeava kateuden piru? Eikö nuoruuden ja lahjakkuuden kohtaaminen kammota?

Pitkä hiljaisuus.

–Sitä olen miettinyt, hyvä kun kysyit. Kaikki tuntevat kateutta. Mutta olen ajatellut kääntää sen niin päin, että olen heistä ylpeä. Hei, toi on mun! Mitä riitoihin tulee, niin ehkä oma passiivisuuteni on ollut myös jonkinlaista aggressiivisuutta; silläkin tavalla ottaa kantaa. Vaikeissakin kohdissa aion säilyttää keskusteluyhteyden. Nykyopiskelijat vaikuttavat valveutuneilta ja avoimilta. Sitä pyrin ruokkimaan. Omana aikanani autoritaarinen katse oli vielä aika voimakas. Siihen ei ole paluuta.