Artikkelit

Kutosdivarista legioonalaiseksi

Hulluja nuo roomalaiset. Niin kai voisi todeta Taneli Mäkelä, jonka näyttelijänura lähti pienestä gallialaisesta kylästä. Putosiko hän pataan?

1979–1981

Oppikoulu meni rimpuilemalla, eikä sen jälkeen ollut suunnasta hajuakaan. Kävin armeijan ja tein opettajan sijaisuuksia. Eksyin sitten futisjengiin, Teatterin Pallosusiin, joka pelasi kutosdivarissa. Siellä oli mahtava henki ja porukka, rosterissa oli sellaisia taitureita kuin Affe Hällström ja Jouni Tommola ja maalissa Vesku Loiri. Kesällä 1980 Ylioppilasteatteri teki Seurasaareen Asterixin ja siihen tarvittiin legioonalaisia. Pyysivät mukaan ja ajattelin, että katsotaan. Sain kaksi repliikkiäkin ja homma kolahti. Suunta selkisi. Seuraavan talven olin YT:lla ja 1981 pääsin TeaKiin. Patoutunutta energiaa oli niin paljon, että silloin ei pidätellyt mikään.

1981–1985

Ensimmäisenä vuonna kuvittelimme olevamme lahjakkaita taiteilijoita. Meitä kohdeltiin arvokkaina sipuleina, joista varovasti kuori kerrallaan etsittiin herkkää ydintä. Sitten oltiin niin herkkiä, että pahasta sanasta ovet paukkuivat ja mökötettiin Ankkurissa. Ensimmäisenä keväänä saapui Turkka ja otti luulot pois. Se oli kuin armeijassa. Sunnuntaisin heräsi lohduttomaan ahdistukseen, että vittu huomenna se taas alkaa, päivä meni itku kurkussa. Mutta ainakin minulle se oli hyvä juttu, kasvatti karvoja rintaan. Kävi lopulta niin, että harjoituksissa räjähdin Turkalle, sen jälkeen hän ei minua juttuihinsa ottanut. Luulen, että hyvä niin, minusta ei tullut opetuslasta eikä metodi jäänyt päälle. Kaksi juttua hänen kanssaan tein, sain niistä varmaan sen oleellisen.

1985–1992

Viimeisenä opiskeluvuonna päätin, että haluan olla freelancer. Takaporttina oli taksikorttini ja musiikki. Kesäisin lauloin ja soitin haitaria Töölön torilla. Keväällä 1985 teimme jo Fakta hommaa, joka oli syntynyt koulussa, ja muuta keikkaa. Isoja asioita tapahtui. Leppäkoski otti riskin ja kiinnitti minut isoon rooliin Ryhmäteatterin Komeettaan. Sitten soitti Hardwick ja pyysi tv-sarjaan Musta tuntuu. Toisessa pääroolissa oli Ritva Valkama. Mestarin seuraaminen oli kuin toinen koulu. Hyvä käsikirjoitus ja ohjaus, kaikki loksahti. Opin asioita, joita olen tehnyt myöhemmin itse. Se varmaan suuntasi tekemisiäni kameran eteen ja myöhemmin sen taakse. Tärkeitä ihmisiä noilta ajoilta ovat myös Antti Tuuri, jonka juttuihin lähden tekstiä näkemättä, ja Pekka Parikka – Pohjanmaan ja Talvisodan ohjaaja. Vuosikymmenen vaihteessa oli se laulajavaihe. Kuvio oli sama kuin nykyään: esille nostetaan yksi näyttelijä, joka tekee kaikki työt. Minulla oli vahva suhde vanhaan tanssimusiikkiin. Kun tuli mahdollisuus tienata sillä ja päästä lavoille, niin toki siihen romanttiseen haaveeseeni tartuin. Kaksi levyä myi kultaakin. Pelkällä äänelläni en varmaan olisi levytyssopimusta saanut. Se oli hetken juttu, suosio hiipui ja päätin sen lopettaa, kun tytär syntyi 1992.

1992–

Tv-sarjoja on ollut useita. Akkaa päälle oli ensimmäinen, jota olin itse kirjoittamassa. Kaverille ei jätetä, sen ohjasin ja kirjoitin. Peteliuksen kanssa oli Team Ahma. Teatteri jäi vähemmälle ja monet varmaan ajattelivat, että ei se ehdi. Olisin mennyt jos olisi pyydetty. Kun 2002 tuli kutsu Ryhmiksen Helluntaiaattoon, tajusin, että edellisestä teatterityöstä oli yksitoista vuotta. Vähän jännitti, mutta ei se ollut vaikeaa. Se oli paluu teatteriin.