Kuvankevät

SEITSEMÄN PIENTÄ SIIRTYMÄÄ

ESITYS (kesto 2 tuntia)

Tanssijat: Helena Ratinen, Ken Mai, Leena Ritva Koskinen, Minja Mertanen, Reija Stenius, Sanni Priha ja Terhi Lilja

Olen työskennellyt jo vuoden yhteistyössä kahdeksan masennuksen läpikäyneen ihmisen ja yhdeksän tanssijan kanssa. Olemme jakaneet puheen, liikkeen ja eleen kautta meitä yhdistävää kokemusta: masennusta. Työskentelyn välineenä on toiminut kieli, puhutun lisäksi ennen kaikkea kehon välittämä elekieli. Esitys Seitsemän pientä siirtymää on osa prosessia, jossa tärkeää on ollut kahden ihmisen kohtaaminen ja tämän kohtaamisen eräänlainen dramaturgia.

Keväällä 2011 tutustuin Mielenterveyden Keskusliitto Ry:n välityksellä kahdeksaan masennuksen läpi käyneeseen ihmiseen. Olemme työskennelleet yhdessä keskustellen heidän tavastaan hahmottaa todellisuutta ja ympäröivää maailmaa. Nämä keskustelut olen dokumentoinut videolle. Olen työstänyt dokumentoitujen kohtaamisten sisältöjä yhdeksän tanssijan kanssa syksystä 2011 lähtien. Keskustelujen sisällöt ovat tiivistyneet tanssijoiden kehon liikkeen kautta ensin yhdeksänkanavaiseksi videoinstallaatioksi nimeltä Yhdeksän etäisyyttä eräänlaisesta murtumasta (2012), joka oli esillä galleria Fafassa maalikuussa 2012. Projektiin alkuperäisesti osallistuneiden ihmisten kanssa olemme tavanneet kaikki yhdessä, katsoneet tanssijoiden kautta itseämme, keskustelleet siitä ja tämän kohtaamisen kautta pyrkineet kuromaan umpeen masennuksen luomaa etäisyyttä omaan kehoomme.

Seitsemän pientä siirtymää on vuoden kestäneen taiteellisen prosessin toistaiseksi viimeinen vaihe. Kaksituntinen esitys Kuvan Kevät-näyttelyssä on myös ensimmäinen yleisön edessä tehtävä elävä kokeilu kohtaamisiemme sisällön välittämiseksi ja jonkin hetkellisen ja huomaamattoman kiinni ottamiseksi. Jokainen projektissa toiminut tanssija on työskennellyt yhden ihmisen kehon kielen kanssa. Yksi tanssijoista toisintaa myös omaa elekieltäni.

Projekti on osa kuvataiteiden maisterintutkintoani Kuvataideakatemiaan. Maisterityöni ohjaajana toimii Lea Kantonen.

SEVEN TINY TRANSITIONS

PERFORMANCE (duration 2 hours)

Dancers: Helena Ratinen, Ken Mai, Leena Ritva Koskinen, Minja Mertanen, Reija Stenius, Sanni Priha ja Terhi Lilja

I have worked already a year together with eight people with the experience of depression and with nine dancers. Through speech, movement and gesture we have shared an experience common to all of us. The central medium has been language – spoken as well as, and maybe above all, language based upon the gestures of the body. The performance Seven small transitions is part of a long term process, where the focus has been on the encounters between two people and the sort of dramaturgy of each encounter.

In the spring 2011 I got to know eight people whom all had gone through depression through the Finnish Central Association for Mental Health. We have worked together discussing about their views on the construction of reality and the world around. These discussions I have documented on video. Since the fall 2011 I have worked on the content of the documented discussions with nine dancers. The content of the discussions has condensed through the movement of the dancers bodies first into a video installation Nine measures from a sort of a fracture (2012), which was exhibited at gallery Fafa in March 2012. Together with the people originally taking part to the project we have met, looked at ourselves through the dancers, discussed over it and through this encounter tried to draw smaller the distance to our own body created by the depression.

Seven tiny transitions is thus far the last phase of a one year long artistic process. Two hour performance in the Kuvan Kevät-exhibition is also a first live attempt at transferring the essential of our encounters and thus capturing something transient and unobtrusive. Each dancer has worked with the body language of one person. My own gestures are also being re-enacted by one of the dancers.

The project is part of my MA degree in the Finnish Academy of Fine Arts. The instructor for my MA thesis is Lea Kantonen.

PS. Thank you for the images Sauli Sirviö !!!

Rehellisesti en tiedä miten seuraavan sanoisin. Ja pitäisikö sitä sanoa ollenkaan. Pitäisi varmaan kuitenkin kun tunne oman koulun järjestämien ennakkoavajaisten jälkeen on hieman omasta koulusta vieraantunut. Kyllä kai se tulisi ääneen sanoa. Ja ehkä juurikin tässä.

Tänään oli Kuvataideakatemian järjestämät ennakkoavajaiset lehdistölle (?) ja kutsuvieraille (?). Kysymysmerkit ovat edellä mainittujen vieraskategorioiden perässä siitä syystä, että en koskaan oikein ymmärtänyt kenelle tilaisuus oli ensisijaisesti järjestetty tai ketä sinne oli kutsuttu (Päivi Lipposta ja Erkki Pirtolaa lukuunottamatta). Meidän, näyttelyn taiteilijoidenkin oli toivottu tulevan paikalle. Ja siellä me sitten seisoimme jokainen enemmän tai vähemmän epätietoisena siitä mikä ihme mahtoi olla meidän roolimme kyseisessä tilaisuudessa.

Kuvataideakatemian rehtori Markus Konttinen kuitenkin pyrki antamaan jonkinlaista suuntaa tilaisuudelle ja esitti puheessaan tilaisuudelle selvän päämäärän. Hän toivoi ytimekkäässä puheessaan kutsuvieraiden tutustuvan näyttelyn nuoriin taiteilijoihin. Tämä selvä. Epäselväksi vain jäi kuka oli tämä salaperäinen kutsuvieras, jonka nyt toivottiin tarttuvan meitä tilanteessa täysin kasvottomiksi jääneitä opiskelijoita hihasta. Ajatus sinänsä on kuitenkin erittäin kaunis. On hienoa, että koulun puolesta pyritään luomaan tila ja tilanne taidemaailmaan astumassa olevien nuorten taiteilijoiden sekä niiden vähän enemmän sitä valtaa taidemaailmassa harjoittavien kohtaamiselle. Harmillisesti kuitenkin tänä iltana molemmille osapuolille taisi jäädä suhteellisen epäselväksi kuka kukin sitten loppujen lopuksi oli.

Saatan tietysti olla täysin väärässä. Kenties tilaisuus ei rehtorin puhetta lukuunottamatta ollutkaan edellämainittuun kohtaamiseen tarkoitettu. Myönnettäköön sitä puoltavan useampikin tekijä ja kenties tilaisuuden järjestämiseksi olikin aivan toisenlaiset syyt. Tai kenties omissa sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa ja näitä kohtaamisia todella tapahtui. Niin.

Jäin kuitenkin myös miettimään tilaisuuden jälkeen miltä mahtoi kutsuvierastilaisuus tuntua ei-suomenkielisen opiskelijan kokemuspiirissä. Tilaisuus oli täysin suomenkielinen, vaikka näyttelyyn osallistuu useampi ei-suomenkielinen opiskelija. Jos oma oloni oli tilaisuudessa suhteellisen vieraantunut ja roolistani häkeltynyt, voin vain kuvitella kuinka ulkopuoliselta tuntui ei-suomenkielisistä opiskelijoista.

Noh, huomenna juhlitaan taas. Tällä kertaa vain rakkaiden ihmisten, perheiden, ystävien ja muiden ihan tavallisten ihmisten kanssa. Tervetuloa – sinä ihan kuka tahansa!

Sähköpostikeskustelu ystävän kanssa:

10 AM (23 hours ago)

P: “Muistelin, että AVEK-lehdessä oli joskus kiinnostavaa juttu yhdestä tanssilyhäristä. Kyseessä on muusikko, säveltäjä ja elokuvaohjaaja Päivi Takalan elokuva "Syvä hengitys", joka kuvaa tanssija Janice Redmanin toipumista syövästä ja oppimisesta tanssimaan uudestaan. Muistuttaa varmaan yllättävilläkin tavoilla sun duunia.

Päivi viittaa AVEK-lehden kirjoituksessaan filosofi Kirsti Määttäsen "tuntoisuuden" käsitteeseen, joka liittyy suoraan myös sun teoksen hiljaisuuden teemoihin. Mut tsekkaa ite. Tää on kai osa Päivin tohtorin tutkintoa, eli viitteet on kohdallaan.

AVEK-lehti 1/2011, ss. 32-37.”

12:30 PM (21 hours ago)

A: “Oi kiitti! Mä katson ehdottomasti. Mä muuten löin nyt lukkoon esityksen nimen; "Seitsemän pientä siirtymää" ..ehkä se on hieman korni, mutta jonkinlaisesta kuljettamisesta, muutoksesta, siirtämisestä ja välimatkan tekemisestä on esityksessä kuitenkin kyse, joten menköön nyt näin.Toivottavasti tosta vaan ei tule pikkuviisasteleva tai super tylsä fiilis (??)

t. nimikriisi”

6.51 PM (14 hours ago)

P: “Helvetin hyvä! Se on vaan yks nimi, älä stressaa turhaan.”

9:31 (9 minits ago)

A: “Kiitti! Joo ihmeellistä vammailua ollut tällä kertaa tää nimenanto :)”

9.36 AM (3 minits ago)

A: “Ps. Oon velkaa koulun Kuvan Kevät-blogiin vielä muutaman postauksen ennen torstaita. Saanko laittaa tän keskustelun nimettömänä sinne? t. A”

Tuntuu, että tällä viikolla olen saanut aikaan vain ajatuksellista hajaannusta. Olen lähinnä keskittynyt piirtämään karttoja koko projektista, jotta ymmärtäisin siinä tapahtuneita asioita paremmin. Tässä hajaannuksen tilassa olen kuitenkin tavannut myös tanssijoita. Esityksen rakenne alkaa muotoutua (kaikesta tästä hajaannuksesta, tai kenties juurikin sen ansioista) tapaamisten ja keskustelujen kautta.

Olemme puhuneet paljon käytännön asioista. Hajaannuksen tilassa on hyvä kääntyä käytäntöön. Olemme puhuneet esitystä koskevasta pukeutumisesta, huonekalutarpeista, mahdollisesta tanssimattojen käytöstä tanssijan esitystilaa rajaamaan (tämä ajatus on jo suhteellisen yksimielisesti hylätty), mutta myös itse esitystilanteesta sekä esityksen “ajasta” ja sen “rytmistä”. Näiden keskustelujen lopputulemana huomaan, että tanssijat haluavat todella haastaa itsensä, minut sekä itse esitystilanteen. Olen ylpeä työryhmästäni.

Mistä sitten johtuu hajaannus? Hajaanus johtuu siitä, että en vielä ole saanut vastattua esitystä koskeviin hyvin keskeisiin kysymyksiin. Tunnen esityksen ja “elävänä tekemisen” tarpeellisuuden projektille, mutta en vielä osaa pukea sanoiksi syytä siihen tai saa sitä edes ajatuksiksi. Kysymys on jostain hyvin pakenevasta ja keinot sen kiinniottamiseksi ovat vielä kadoksissa. Tilannetta ei myöskään juuri auttanut se, että päätin vielä tässä sekaannuksen tilassa tavata työhuoneellani Liisa Robertsin, joka totesi projektin (ja ensisijaisesti sen sisältämän ajattelun) olevan täysin kesken. Iski paniikki ja apatia. Unohdin myös Robertsin kanssa keskustellessa kokonaan mainita projektin tärkeimmistä sisällöllisistä ajatuksista (!?) ja sen seurauksena petyin myös kykyyni kommunikoida tekemisiäni ja tekemisteni kautta rakentuvaa ajatteluani.

Suhteellisen hankala startti alkavalle viikolle. Onneksi kuvanveiston ihana Oliver saattoi valmiiksi esitykseen tulevan puisen inforakenteen ja olenkin sitten pääasiallisesti tuijotellut sitä rakennetta ja kokenut edes pientä aikaansaamisen riemua ja jonkinlaista näkyväksi tulemisen lohtua. On niin vaikea työstää esitystä, kun se todella vastaa sitä koskeviin kysymyksiin, sekä nousee näkyväksi juurikin vasta siinä elävässä ja jo yleisölle avoimessa esityksen tilanteessa. Aika alastomaksi riisuvaa touhua, enkä ollenkaan tiedä olenko valmis olemaan näin alasti.

Olen ajatellut viimeisten viikkojen aikana paljon näyttämöä – näyttämön käsitettä. Ja sitten viime viikolla huomasin rakentaneeni sellaisen. Ja huomatessani tämän juuri rakentamani hetkellisen näyttämön, pysähdyin ajattelemaan koko viimeisen vuoden kestänyttä työskentelyäni. Tämä hetkellinen pysähdys sai minut huomaamaan kuinka työskentelyssäni olen pystyttänyt toistuvasti hetkellisiä ja lähes huomaamattomia näyttämöitä yhdessä kanssani työskennelleiden ihmisten koteihin sekä oman kotini tiloihin.

Tämä ajatus vaatii kenties hieman selvittämistä, vaikka tuntuu, että tällä hetkellä haluaisin paeta kaikkia mahdollisia sanoja, ja pidättäytyä siinä mikä työskentelyssäni on viimeisen vuoden ollut tärkein työkalu. Haluaisin puhua vain kehonkielellä, eleillä ja sillä jollain olemisen tasolla, joka välittyy juurikin niiden sanojen välisissä hetkissä. Mutta yritän nyt kuitenkin, sillä huomaan, että tehdessään työtä vuoden verran yhden projektin kanssa, on siitä väistämättäkin puhuttava. Eikä se puhe oikeastaan olekaan niin kamalan vaikeaa. Sanat vaativat vain enemmän aikaa.

Viime vuoden olen työskennellyt yhdessä kahdeksan ihmisen kanssa. Olemme jakaneet puheen, liikkeen ja eleen kautta kaikkia meitä yhdistävää kokemusta. Työskentelyn välineenä on siis ollut kieli, puhutun lisäksi ennen kaikkea kehon välittämä elekieli. Tässä projektissa merkittävintä on ollut kahden ihmisen kohtaaminen ja tämän kohtaamisen eräänlainen dramaturgia.

Keväästä 2011 lähtien olen työskennellyt kahdeksan masennuksen läpi käyneen ihmisen kanssa ja keskustellut heidän tavastaan hahmottaa todellisuutta ja ympäröivää maailmaa. Projektiin osallistuneet henkilöt olen löytänyt Mielenterveyden Keskusliitto Ry:n välityksellä. Keskustelumme olen dokumentoinut videolle. Materiaalia olen työstänyt eteenpäin yhdeksän tanssijan avustuksella. Tanssijoiden työskentelyn kautta tiivistyy näiden kohtaamisten sisältö.

Keskeistä viimeisen vuoden työskentelyssä ovat siis olleet kohtaamiset kaltaisteni ihmisten kanssa. Meitä on yhdistänyt kokemus, joka on meille kaikille tuttu. Tätä kokemusta olemme kielen avulla yrittäneet yhdessä purkaa. Olen tavannut jokaisen projektiin osallistuneen kanssa joko hänen luonaan, tai vaihtoehtoisesti omassa kodissani. Olemme istuneet näissä kodin tiloissa kameran edessä, me molemmat. Tilat muuttuvat mielessäni väistämättäkin kuin näyttämöiksi. Ne muuttuvat paikoiksi, joissa ympäristö on olemassa, mutta siellä ei oikeasti olla. Tila muuttuu rakennetuksi, vaikka alkuperäiseen kodintilaan ei keskustelujamme dokumentoidessa olekaan koskettu.

Jokin aika sitten tapasin työhuoneellani Vesa-Pekka Rannikon. Katsoimme otteita videoista, joita olemme kuvanneet puolestaan projektissa työskennelleiden tanssijoiden kanssa. Yhdeksän tanssijaa on työstänyt aikaisemmin dokumentoitujen videoiden avulla kunkin meidän projektiin alkuperäisesti osallistuneen liikekieltä. Yksi tanssija on työskennellyt yhden ihmisen liikekielen kanssa. Nämä toisinnot ja liikekielen siirrot olemme tanssijoiden kanssa kuvanneet videolle. Näistä videoista muodostuu kokonaisuus Yhdeksän etäisyyttä eräänlaisesta murtumasta.

Katsoessamme näitä tanssijoiden kanssa kuvattuja videoita koki hän tanssijoiden kuin irtoavan tilasta, joissa tanssijat videoilla esiintyvät. Tanssijoiden esitysten tilat ovat tanssijoiden ja minun kotitiloja. Ajatus ei tuntunut minusta ollenkaan vieraalta. Se vertautui välittömästi kokemukseeni kohtaamisista alkuperäisten osallistujien kanssa. Kirjoitin päiväkirjaani Vesa-Pekan tapaamisen jälkeen seuraavasti: “Puhuimme paljon tilasta. Tiloista, joissa projektia on tehty. Vesa-Pekka sai mut tajuamaan kuinka omituisissa tiloissa olemme olleetkin. Puhuimme siitä kuinka vieraillessani alkuperäisten osallistujien luona ja istuessamme heidän ja minun kodeissa – emme kuitenkaan olleet niissä läsnä. Kameran ja rakennetun tilanteen johdosta kotitilat muuttuivat lavasteiksi, eräänlaisiksi näyttämöiksi. Vesa-Pekan sanoin: “suhde ympäristöön on katkennut.”

Olen puhunut tästä tunteesta myös projektiin alkuperäisesti osallistuneiden ihmisten kanssa. Olemme puhuneet tilanteen rakennetusta luonteesta ja sen vaikutuksesta ennen kaikkea kunkin liikekieleen. Keskustelujemme kautta koen, että tunne tilan erityisluonteesta on jaettu tilanteessa jossa olemme kohdanneet keskustellaksemme kokemuksestamme masennuksesta.

Mutta kuinka sitten tulisi ajatella näitä ihmisten kanssa yhdessä rakentamiani näyttämöitä? Pelkään pahoin, että ajatukseni on vielä kesken. Ja näin ollen tämän kirjoituksen tehtäväksi jää nyt toistaiseksi avata vain sen ajatuksen suuntaa. Mutta tätä minä nyt kuitenkin olen viime aikana pohtinut, ja pohdin edelleen. Ja väistämättäkin se vie taas työskentelyä eteenpäin.

Kiitos Vesa-Pekka Rannikko (toivottavasti et pahastu lainatessani ajatuksesi näin julkisesti), ja kiitos tiistain maisteriseminaari, jossa myös sivusimme ajatusta näyttämöstä.

--

Through out past weeks I have thought a lot of the stage – the concept of a stage. And then last week I noticed that I had built one. And when I noticed to have built one, I stopped to think of the process of my work through out the last year. This sudden stop made me realize how I have erected repeatedly transient and obscure stages within my work together with the people whom I have worked with. These stages have been build to the homes of the people I have worked with and in mine.

This though may need some clarification. Even though at the moment I feel the need to escape all words and to abstain in the tool that has been so central through out the whole process of the work. But I would like to speak only through the body. Only through the gesture and through that state of being, which becomes transmitted in the intervals and moments in between the words. But in any case I try. And in trying I notice that when one has worked with one project for all ready a one year, one must inevitably speak of it. And speaking of it is not actually so hard. The words just seem to need more time.

So for almost a year I have worked together with several people. Through speech, movement and gesture we have shared an experience common to all of us. The central medium has been language - spoken as well as, and maybe above all, language based upon the gestures of the body. The focus has been on the encounters between two people and the sort of a dramaturgy of each encounter.

Since the spring 2011 I have worked together with eight people whom all have gone through the experience of depression. We have worked together through discussion over the original participants' view on the construction of reality and the world around. I have found the people taking part to the project with the help from the Finnish Association for Mental Health and have documented our discussion on video. I have worked the material further with the help of nine dancers. The central of these encounters becomes visible through the dancers re-enactments.

Through out last year the focus has been in the encounters I have had with the people alike me. We have been connected by an experience common to all of us. We have tried to unravel this experience with the help of language. I have met with all of the people taking part to the project either in their homes or in mine. We have sat in front of a camera together in these places of homes. These spaces do change in my mind inevitably to a stage like space within the process. They become places where the surrounding environment does exist, but where one does not really exist. The space becomes constructed, even though the space has not been touched when documenting our discussions.

Some time ago I met at my studio visual artist Vesa-Pekka Rannikko. We looked at extracts of videos that have been shot in turn together with dancers taking part to the project. Nine dancers have worked, with the help of the documented discussions, our body language further. One dancer has worked with a body language of one person. These re-enactments and transformations of the gesture language have been then documented also on a video. The videos form the whole of the work Nine Measures from a Sort of a Fracture.

As we were looking at these videos done together with the dancers he felt as if the dancers would detach from the space they were performing the re-enactments. The spaces the dancers were filmed in were also spaces of homes of the dancers and mine. This idea did not seem strange to me. It contrasted directly to my experience of the encounters with the original people whom I had worked together through discussion.

I wrote to my diary after meeting Vesa-Pekka: “We talked a lot of space. Of the spaces that we have done the project in. Vesa-Pekka got me to understand the oddity of the spaces we have used. We talked of how we were not really present in the home spaces I visited through out the project, even though we physically were in them. The camera and the constructed situation made the spaces of home transform in to props, a certain kind of stages of a play. And as Vesa-Pekka said: “and then the connection to the space disconnected”.

I have also talked of this feeling with the people whom I have worked with. We have discussed of the constructed nature of the original discussion situation and the effect of it to each of ours body language. Through out our discussions I feel that the feeling of the special characteristic of the space is shared in the situation where we have met in order to discuss the experience of depression.

But how then should I think of these stages build together with the people whom I have worked with? I am afraid that my though is still incomplete. And so the task of this text turns into a possibility to just open the direction of this thought. But this thought is central and it again takes the process of working further.

Thank you Vesa-Pekka Rannikko (hope you do not mind of me referring to your thoughts in such a public manner) and thank you MA Seminar Group wherein we also touched upon the idea of a stage.

I breath

To look

To be helpless

Sleeps

I exist

Is beautifull

I fall

Fukushima

To eat bread

Is idle

To die

To touch (circled)

To wonder

I trust

Freedom