Vallasta ja myötätunnosta
Keho on ennen kaikkea materiaa. Se on objektini ja instrumenttini. Ja lähtökohta – minusta toisaalle, ja toisaalta kääntyen takaisin itseensä. Olen viittaamalla. Minä olen.
Omistan objektini, taivutan sitä, kiihdytän ja kasvatan. Ensisijaista on liike.
Ja rajat. Huomio kerääntyy rajoille, katse tarttuu pintaan. Objekti siinä esittämässä itseään. Tuollainen. Itsepintaisuus. Aina tuollainen. Muuttumaton, kuten itsekin, tietysti, olen. Minun värini ja minun muotoni. Minun kaltaiseni.
Mutta jokainen objekti on täysin normaali ja olemiseni loputtua materiani muuttuu. Onko minun nyt pidettävä pintani?
”Sarastus on oikeudenmukainen. – – Se on yhteinen ehto: ei mitattuja tiloja, vaan kaikki välimatkat ovat yhdenveroisia, samassa valossa. Yhdenveroisuus on ruumiiden ehto. Mikä olisi tavallisempaa kuin ruumis?” (Jean-Luc Nancy, Corpus, 1992)
jaana.ristola@gmail.com