Antti Kytömäki

1979 / Oulu

2018

Kineettinen veistos

Jos tuuli puhaltaa vuorta vasten tarpeeksi kauan, vuori katoaa.

Moottoritiet ja niiden alle hautautuneet kaupungit sekä sydämeen hapertuneet salaisuudet katoavat. Maa katoaa auringon nieluun ja ruumiin atomit muodostavat ensin joenvarsiniityn ja sitten klemmarin, jotka katoavat samassa järjestyksessä – ensin menee niitty ja perään klemmari. Aamupalalla lautanen puuroineen mäjähtää seinään ja syyllinen katoaa.

Aluksi vältellään katseita ja sitten kadotaan. Tuoksu ja odotus katoavat (samoin hilse tyynyliinalta), ja ovikoodi ja tuttu harppominen rappukäytävässä katoavat. Huokaus katoaa aamurähmään ja yksinolon riemu katoaa. Sytostaattihoidot loppuvat ja pihaleikit katoavat. Se yks tyyppi johon sattumalta aina törmäät kaupungilla katoaa.

Mannerlaatat, kutittajat, kalkkeutuneet verisuonet, risteävät jalanjäljet, sinisen sävyt, säästöt, Raahe, kliseet ja niin edelleen katoavat. Kiinnostus katoaa silmänräpäyksessä. Nuoruus katoaa, vanhuus katoaa, rohkeus katoaa, huomisilta ja vitutus katoavat ja jatkuva sietämätön koti-ikävän tunne paikkaan jossa ei ole koskaan käynyt, katoaa.