Petri Kaverma
Petri Kaverma (1963)
Muistan Laurin pitämän luennon reippaasti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olin jo ehtinyt seurata hänen työtään hyvän tovin ja saanut tartunnan, joka ei paranisi ellen pääsisi hänen oppilaakseen. Tuo hänen Lahdessa pitämänsä luento vahvisti lopullisesti päätökseni.
Taidepuhe oli tuohon aikaan, 80-luvun loppupuolella, Kuvataideakatemiassakin mystistä ja sumeaa. Uudet kuvataiteen ilmaisumuodot, kuten valokuva- ja mediataide olivat vasta tuloillaan. Kaipasin toisenlaista puhetta, ja vasta jälkeenpäin saatoin ymmärtää, että meidän sukupolvemme joutui, pääsi tai oli etuoikeutettu etsimään uutta tilaa modernismin jäljiltä. Tähän kohtaan osui, melkeinpä mittatilaustyönä, Tila-aika-linja, joka perustettiin opintojeni jatkuessa. Ilmoittauduin välittömästi mukaan ja olin lopulta vuosikurssini ainoa opiskelija, joka valmistui linjalta – ellen jopa ensimmäinen?
Myöhemmin toimin Laurin assistenttina ja avustin häntä näyttelyiden ripustamisessa. Työn lomassa saatoimme puhua taiteen merkityksestä ja siitä, miten tekemisemme heijastelivat maailman tapahtumia. Olimme melko erilaisia taiteilijoita, koska näkemämme ja kokemamme suodattuivat kovin eri tavoin teoksiimme. Tästä huolimatta Laurin kanssa oli helppo pohtia taiteen ääriä ja laitoja. Sain kuitenkin huomata, että Lauri oli toisinaan yllättävän poliittinen. Ei koskaan tökerösti ja osoittelevasti vaan juuri päinvastoin. Hän painotti havaintoa oikeastaan kaikessa tekemisissään, ei milloinkaan julistamista tai barrikadeille asettumista.
Sataman valot -näyttely jäi ainoaksi, johon osallistuin yhdessä hänen kanssaan. Näyttelyn konsepti liittyi vahvasti satamaan, lähtöön ja saapumiseen. Vuonna 2002 elettiin vielä aikaa ennen varsinaisen pakolaiskriisin alkua, mutta kriisistä silloinkin jo puhuttiin. Ideoin näyttelyyn ympäristötaideteoksen, joka koostuisi Punaisen Ristin pakolaisteltoista. Telttojen installointi ja koko prosessi osoittautui hankalaksi, niin kuin on lähes aina sellaisien teoksien laita, jotka ovat kaikkien yhteisessä ympäristössä.
Teltat pystytettiin lopulta monien vaiheiden jälkeen pienelle kallioluodolle, Puolimatkan-saarelle (!), aivan Kaivopuiston kupeeseen. Teosta pystyttäessäni saaren rantaan ilmestyi poliisivene. Kävi ilmi, että Yhdysvaltain suurlähetystö oli hälyttänyt sen paikalle. Lähetystöstä oli suora näkymä luodolle, missä parhaillamme pystytimme kahta pakolaistelttaa. Meidän annettiin ymmärtää, että lähetystössä oli huolestuttu mahdollisesta agitaatiosta tai mielenosoituksesta. Näin teokselle tuli tahtomattani jonkinlainen barrikadiluonne, mikä ehkä kuvaa sitä millä keinoin lähestyn ympäristöä ja miten tämä poikkeaa Laurin tavasta.
Lauri varmaankin näki ja aisti uupumukseni. Hän halusi ilmeisesti kannustaa minua hankaluuksieni keskellä. Niinpä hän lähetti minulle kirjeen sekä kuvan Helsingin olympialaisten telttakylästä vuodelta 1952. Kummatkin ovat nyt esillä hänen muisto-näyttelyssään. Kirje kuvaa kauniisti Lauria, hänen tapaansa olla kannustavasti ja empaattisesti läsnä. Juuri tällaisen Laurista tarttuneen myötätuntoisuuden, jos minkä toivon ottaneeni mukaan matkalleni niin pedagogina kuin myös taiteilijana.
Kuva: Petri Kaverma, Sataman valot -teosdokumentti, 2002, Puolimatkansaari, Helsingin Eteläsatama