Pääkirjoitus Teatterikorkeakoulun strategisena kehittämiskohteena on ollut kansainvälistyminen. Suomalaisesta taiteesta halutaan ”vientituote” – mitä taiteilijat heti paheksumaan.
Kotikansainvälistymisestä keskustellaan ja pakolaispolitiikasta kohistaan. Sanon nyt heti: kannatan kansainvälistymistä. Ovathan esittävät taiteetkin tuontikamaa, kuten peruna, kahvi ja kansallisuusaate.
Silti joskus herää kysymys, miksi Suomen ja yliopistojen pitää kansainvälistyä hampaat irvessä. Sehän kiihdyttää muun muassa opintojen maksullisuuden uhkaa – suurin osa maapallon väestä kun maksaa korkeakoulutuksestaan.
Kansainvälistymisen perustelu on aina sama: maailmantalous, media ja maapallon ongelmat ovat globaalimpia kuin koskaan. Kansainvälistymisen syy ja seuraus ovat samat, ja siitähän syntyy lumipalloefekti. Suomen pitää kansainvälistyä, koska maailma on globaali, ja kun kansainvälistytään lisää, maailma on entistä globaalimpi ja Suomi taas riippuvaisempi maapallon ilmiöistä, erityisesti maailmantaloudesta. On siis kansainvälistyttävä lisää, jotta työtä ja työntekijöitä riittää.
Lapsen mielellä joskus kyselen, että kun mennään tarpeeksi pitkälle, eikö ole sama missä päin maailmaa sattuu olemaan lokaali. Jos ruotsalainen muuttaa Kolumbiaan, ja kolumbialainen Ruotsiin, maailma on kansainvälistynyt – mutta 10 vuoden kuluttua he voisivat taas vaihtaa maita päittäin. Eikö olisi yhteiskunnan kannalta ihan sama, jos nämä kaksi työskentelisivät syntymämaissaan?
Arjessa suurin osa ihmisistä kulkee suppeata reittiä kodin ja opiskelu-/työpaikan välillä. Ihmisen reviiri on usein ällistyttävän pieni. Tosielämä on paikallista. Kun eletään yhdessä, tavat – myös ajattelutavat - muodostuvat samankaltaisiksi kulttuurisiksi malleiksi. On turvallista olla tutussa paikassa tuttujen ympäröimänä ja jakaa yhteiset arvostukset. Eihän ihminen pysyisi edes järjissään, jos kaikki muuttuisi koko ajan!
Ehkä olennaista kansainvälistymisessä on se, mitä ehtii tapahtua tuossa kymmenessä vuodessa. Ruotsalainen muuttaa kolumbialaisia kavereitaan ja muuttuu itse. Kun hän palaa Ruotsiin, hän tuo mukanaan ideoita, tapoja, arvostuksia, jopa innovaatioita. Ja päinvastoin. Lapsen mieli kysyy taas, mitä hyötyä on uusista ideoista tai kulttuurin muutoksesta. Eiks vois vaan olla? Eiks ideat vois muuttua vähän hitaammin, niinku Luther-säätiöllä?
Globalisaation on pelätty tappavan alkuperäiskulttuurit ja tasapäistävän kaikki kulttuurit länsimaisiksi (=White-Christian-Euro-American-Supremacy). Tuttuja länkkäribrändejä löytyy ympäri maapalloa, Nokiaa, Coca-Colaa, Benettonia, BBC:tä ja Madonnaa. Taiteenkin pelätään muuttuvan trendipelleilyksi, jossa kaikkialla arvostetaan ja ostetaan samanlaista taidetta, kuten eurotrashia.
Mutta ei huolta, jokainen ihminen on samanaikaisesti sekä yksilö että valta- ja alakulttuuriensa tuote. Kulttuurien diversiteetti on siksi loputon. Ihmiset ja kulttuurit oppivat toisiltaan, häviävät ja voittavat. Nousevat maat ja markkinat, ikivanhat jättiläiset voivat piakkoin ostaa Amerikan ja Euroopan. Amerikkalaisten jättimäiset kulutusluototkin olivat mahdollisia kiinalaisten säästöillä. Taiteella on tulevaisuudessa miljoonia ei-eurooppalaisia paikallisia määrittelijöitä - ellei sitten synny ”globetrashia”. Venetsian biennaalissa on tullut joskus sellainenkin aavistus. Mutta entä jos global High Art käykin tarpeettomaksi ja merkityksellistä on vain diversiteetti ja paikallinen taide?
Yhdestä asiasta voimme kuitenkin olla varmoja. Maailman ongelmat ovat yhteisiä: väestön kasvu ja absoluuttinen köyhyys, ilmaston muutos, veden niukkuus, energiakysymykset. Niitä on ratkaistava yhdessä. Vähintäänkin siksi suomalaisten yliopistojen on kansainvälistyttävä. Entä tarvitaanko taiteilijoita maailman ongelmien ratkaisussa? Tekisi mieli sanoa, että ei ja sanonkin: osoittakaa, että olen väärässä.
(EUROTRASH: Post-modern, degenerate, trendy, or out-of-style European cultural phenomena masquerading as avant-garde High Art. Its origins are primarily German/Austrian but have extended to France, Scandinavia, and Italy with success. lähde: Urban Dictionary)