Arkisto

Homo technologicus – huomenna hän tulee?

Homo technologicus – huomenna hän tulee?

Ihminen, kone ja esitys Draamallinen teatteritraditio ja sen tuottama esittämisen tapa synnyttävät yhä uudestaan - viimeisillä modernistisilla plug-ineilla varustettunakin - kehon ja teknologian polaarisen vastakkainasettelun. Millaisia ovat tämän vastakkainasettelun syntymekanismit ja olisiko sen purkamiseen löydettävissä tapoja?

Käytän mediaatiota, sähköistä informaation välittämistä, esimerkkinä teatterissa laajasti käytetystä teknologiasta, jota vasten teatterin teknologiasuhdetta voi peilata. Mediaation käsitettä käytän Jean Baudrillardin määrittelemässä merkityksessä; se ei ole neutraalia, vaan prosessi, joka tulkitsee viestin uudelleen, välittävän prosessin koodiston alaisuuteen, osaksi paradigmaansa.

Ihmiskehon ja teknologian yhteiselo näyttämöllä ei ole ollut kitkatonta. Ne on perinteisesti nähty toisiinsa vaikeasti tai ei ollenkaan sopeutuvina elementteinä, jotka parhaimmillaankin vain sietävät toistensa läsnäoloa. Ihminen teatterin näyttämöllä on edelleen lähes poikkeuksetta modernin ajan refleksiivinen homo dialogicus, keskusteleva ihminen, joka konstituoi itsensä ja narratiivisen universuminsa puheen, nimenomaan dialogin kautta.

Tämä heijastaa ihmisten välisiä suhteita ajalta ennen kommunikaation vallankumousta. Homo dialogicus on draamallisen universuminsa valtias, mutta myös vanki. Hän ei pääse pois, puheensa ja ajatustensa ulkopuolelle, pois näyttämöltä, katsomoon, ulos koko teatterista, kontaktiin maailman kanssa. Näyttämölle saapuvaksi odotellaan edelleen jälkimodernia ja draaman jälkeistä homo technologicusta, jota ei vielä(kään) näy.

Valtavirran teatterissa odottavat ratkaisua kysymykset teknologisen arkikokemuksemme luonteesta, mediavälitteisen vuorovaikutuksen, ajan ja paikan kokemuksen murenemisen vaikutuksista. Miten kaukana toisistaan ovat klassisen draaman hyveet – ajan, paikan ja toiminnan ykseys – digitaalisen maailmankylän virtuaalisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa aika ja paikka, toimijat ja ajatukset ovat rihmastoituneet ja liudentuneet sähköiseksi kerrokseksi.

Näyttämön merkitysoppi

Saksalaisen tutkijan Robert Weimannin mukaan klassinen draama sulautti konkreettisen ja abstraktin ilmaisun rekisterit, joita vielä keskiajalla pidettiin tilallisesti ja ilmaisultaankin erillään. Abstrakti rekisteri, henkisille, "korkeammille" kysymyksille varattu, valloitti näyttämön ja nousi keskeiseksi ilmaisun tavaksi.

Abstraktissa ilmaisussa näyttelijän ja katsojan väliin jätetään konseptuaalinen, tilallisesta riippumaton etäisyys. Näyttelijä on toisessa todellisuudessa, hänen toimintaansa tulkitaan arkitodellisuudestamme poikkeavan symbolisen merkkijärjestelmän kautta.

Liiallinen konkreettisuus tai materiaalisuus kuormittaa tätä tulkintaa ja uhkaa paljastaa merkitystenantoprosessin. Teatteriarkkitehtuurin kehittyessä konkreettisen rekisterin ilmaisu ja toimijat, kuten prologit, epilogit, tanssit, kuoro ja orkesteri väistyivät merkitykseltään kasvavan tekstin ja dialogin tieltä ja katosivat vähitellen sivunäyttämöille.

Moderni draama päivitti teatterin ilmaisua vastaamaan paremmin muuttunutta kulttuurista ympäristöä. Se laajensi klassisen draaman keinovalikoimaa. Muunnelmat uhrasivat osia draamallisesta esittämistavasta, mutta säilyttivät ratkaisevan, yhtenäisyyttä luovan kytköksen tekstin sekä siihen perustuvan teatterillisen esittämisen välillä.

Teksti oli edelleen teos, jotain ensisijaista, olemassa olevaa, joka tulkitaan näyttämöllä. Näyttelijä puhuu kirjailijan sanoja ja antaa niille elämän. Tämä sanan teologia polarisoi ihmiskehon ja teknologian toisilleen vastakkaisiksi.

Teknologian uhkaavaksi koettu ominaisluonne saattaa materiaalisuudellaan näyttämöllä olevan hahmon henkisyyden kyseenalaiseksi. Sitä voidaan käyttää mutta vain kontrolloidusti, illuusion palveluksessa. Ehkä ei voida puhua teknofobiasta vaan enemmänkin konkreettisen vieroksunnasta joka paradoksaalisesti aktivoituu voimakkaimmin virtuaalisen, medioidun todellisuuden yhteydessä.

Se uhkaa romuttaa teatteri-ilmaisun abstraktin merkkijärjestelmän ontologisella toiseudellaan ja uudelleen koodautumattomuudellaan. Tuoli on helpompi selittää ja ymmärtää kaikkien tuolien objektiluokan edustajaksi, samoin valo tai musiikki. Videoprojektio tai digitaalista häiriötä kantava ääni eivät suostu koodautumaan uudelleen. Ne ovat mitä ovat.

Mediaattisuuden synnyttämät rakenteet eivät vastaa klassisen draaman rakenteita ja niitä on vaikeaa lomittaa. Näytelmä luo aikansa ja paikkansa, joka on riippumaton ulkomaailmasta. Mediaatio taas rikkoo ajan ja paikan koherenssin ja tekee esityksen tietoiseksi itsestään sijoittamalla sen uudelleen, osaksi mediajärjestelmää.

Välittäminen edellyttää myös aina välittäjän, tahon tai teknologian, joka sen suorittaa. Se siirtää auktoriteettia teknologisen kommunikaation kerrokseen. Toimija onkin joku muu jossain toisaalla. Kenen ääni tällöin kuullaan? Näyttämötapahtuman ja katsojan väliin tulee näkymätön, katseen ja tekstin kontrollista vapaa välittäjä, jonka ilmaisu on olemassa vain esityshetken todellisuudessa kadoten tämän jälkeen. Välittäminen on aina valitsemista ja vallankäyttöä ja klassisen draaman diskursiivisen rakenteen ulkopuolella. Sitaatti, variaatio ja sattuma, mediakerronnan vakiokalustoon kuuluvat keinot, eivät ole sille tyypillisiä.

Vasta siirtymällä jälkidraamalliseen tapaan tehdä teatteria, tai kuten Hans-Thies Lehmann määrittelee, performatiivisuuden alueelle, on mahdollista kiinnittyä maailmaan ja saada teknologian ja mediaation asettamat haasteet hallintaan. Kun luovutaan tekstin ensisijaisuudesta ja käännytään kohti näyttämöä ja nostetaan se teatterin syntymisen paikaksi, päästään irrottautumaan keho-teknologia-dikotomiasta. Tässä nykytanssi toimii tiennäyttäjänä.

Kehollisen lähestymistavan esittävään taiteeseen tuottama ihmisen ja teknologian suhde on erilainen. Keho on vapaa reagoimaan valoon, pintaan, tilaan, etäisyyksiin, lämpöön, ääneen ja toimimaan, tekemään mielikuvista näyttämöllä kehollisesti toteutuvia "tiloja" ja "paikkoja" – vastaamaan yhä laajemmalle mediavälitteisen todellisuuden luomaan kosketeltavuuden puutteeseen. Nykytaiteen kenttään vapaammin sijoittuvat esityshybridit toisintavat pitkälti samaa dynamiikkaa. Esityksen tai sen osien suhde tekstiin ratkaisee niiden teknologiasuhteen, enemmän kuin esimerkiksi esityksen visuaaliset tai auditiiviset strategiat.

Teknologia kätkeytyy, monimutkaistuu ja nivoutuu

Ajoittain leimahtava keskustelu esityspaikoiksi soveltuvista/ sallituista tiloista TeaKissa on esimerkki toisensuuntaisesta polarisaatiosta. Teknologinen ajattelutapa ohittaa esteettisen ja sosiaalisen. Sen mukaan esityksen mahdollinen/sallittu paikka määrittyy teknisesti – ei sisällöistä käsin; se on tila tai alue, joka täyttää tietyt kriteerit ennalta suunnitellun käyttötarkoituksensa, arkkitehtuurinsa, turvalaitteistonsa, katsomorakenteidensa ja ilmanvaihtonsa osalta.

Tämä näkökulma siirtää teoksen, näyttämön ja esittämisen luoman todellisuuden – siis taiteen – sekundääriseen positioon, asiaksi, joka saa mahdollisuuden tapahtua primääriehtojen täytyttyä. Suunnittelun, ennakoitavuuden ja kontrollin ensisijaisuuden painottaminen, eli klassiset teknologian käytön johtolauseet, ovat kuitenkin lähestymässä viimeistä käyttöpäiväänsä.

Teknologiat kätkeytyvät, muuttuvat langattomiksi ja hivuttautuvat lähemmäs kehoamme ja kehollista todellisuuttamme. Ne ovat kietoutuneet lähes kaikkeen sosiaaliseen toimintaamme – myös taiteeseen. Ennen siirryimme käyttämään teknologiaa, toiseen rakennukseen, toiseen huoneeseen, toiseen tilaan, myös henkisesti, näyttöpäätteen, näppäimistön ja hiiren välityksellä. Nyt digitaalinen maailma on aina mukanamme, taskussa, aamiaispöydässä, teatterissa, kosketuksen päässä.

Esitysteknologia seuraa tätä kehitystä sulautumalla yhteen ja kytkeytyen, luoden monimuotoisia digitaalisia verkostoja esityksen ympärille ja vähitellen myös sen sisään. Tästä syystä tarvitsemme homo technologicusta näyttämölle, kysymään ja näyttämään, miltä tuntuu käyttää tekniikkaa, elää, olla olemassa jossain, jossa ajan ja paikan jatkumo vähitellen purkautuu yhä pienempiin, useampiin ja virtuaalisempiin fragmentteihin. Tällöin on mahdollista päästä sisään kokemukseen verkosta, mediafenomenologiaan, keholliseen eksistenssiin systeemissä.

Esteettisestä sosiaaliseen, muurahaiset apuun

Mielenkiintoisen näkökulman teatteriesityksen muotoutumisen dynamiikkaan tuo Bruno Latourin ja Michel Callonin toimijaverkkoteoria (Actor-network-theory eli ANT). Se tarkastelee sosiaalista toimintaa ja tiedon ja valtasuhteiden rakentumista verkostona.

Erityiseksi teorian tekee se, että se ei tee eroa inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välillä vaan myöntää aktiivisen toimijan statuksen verkostossa esimerkiksi kasveille, teknologioille, arkkitehtuurille tai viruksille. Sosiaalinen ei ole vain ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan sitä tulee tarkastella verkostona, jossa materia ja artefaktit osaltaan määrittävät sosiaalisia suhteita.

Ei-inhimilliset objektit rakentavat merkityksiä ja käytäntöjä, joihin sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot kietoutuvat, eikä sosiaalista vuorovaikutusta voi olla olemassa ilman ei-inhimillisen – materian, artefaktien ja koneiden – osallistumista.

Toimijaverkkoteoria kieltää esimerkiksi "luonnon", "todellisuuden" tai "maailman" riippumattomuuden käytännöistä, jotka tuottavat todellisuutta koskevia väitteitä. Luonto ja yhteiskunta ovat sulautuneina tieteellisiin ja teknologisiin käytäntöihin; itse asiassa luonto ja yhteiskunta muodostetaan ja niiden välinen erottelu rakentuu tällä tavoin.

Esittävien taiteiden alueelle laajennettuna tämä tarkastelutapa kuvaa/avaa esityksen ja produktioryhmän työskentelyn toisenlaiseksi kuin "teatteritaiteellinen" tarkastelu. Ne näyttäytyvät sosioteknisinä järjestelminä, jotka muodostavat tulkintansa ja väitteensä maailmasta enemmän hybridin verkoston toimijoiden tuottamina kuin yksilöllisenä, jopa herooisena taiteellisena toimintana.

Taiteellinen ja teknologinen kietoutuvat ja kytkeytyvät toisiinsa ja tuottavat esityksen todellisuutta yhdessä. Esityksen tila, henkilöt ja heidän toimintansa, tekniikat, tekstit, kytkeytyminen maailmaan tuottavat esityksen sisällön emergenttinä prosessina, jo lähtökohtaisesti artefakteihin kietoutuneena.

Ne paikallistavat ja kehystävät sosiaalisen ja mahdollistavat myös ajallisesti tai paikallisesti poissaolevien toimijoiden vaikutuksen. Taide? Senkin nähdään saavan olemuksensa ja arvonsa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Millainen olisi esitys, joka suhtautuisi teksteihin ja teknologiaan yhtä kevyesti, monimuotoisesti ja vapaasti kuin teemme itse joka päivä? Uudelleen ohjelmoitu teatterikone. Täynnä toistoa, virheitä, päällekkäistä informaatiota, selittämätöntä mielekkyyttä?

Kirjoittaja on TeaKin äänisuunnittelun lehtori