Arkisto

Hiljaisten hakijoiden tuntemuksista

Manifesti YLE teki minusta aikoinaan lyhytdokumentin. Se kertoi suurperheen köyhyydestä teinitytön näkökulmasta. Sitä ennen olin ollut Päivärinta-ohjelmassa puhumassa niin ikään köyhyydestä. Olin neljätoista ja olisin halunnut puhua kirjoittamisesta tai tähteydestä tai karateseurastani Pelastusarmeijasta leipää kanniskelevan äitini sijaan.

Manifesti Nyt on uuden valituksen vuoro. Kun syksyllä alkavat juhlat TeaKiin päässeiden puolesta, ja kun mainokset ovat pelkkää back to schoolia, minä kirjoitan siitä, etten päässyt tänäkään vuonna opiskelemaan haluamaani alaa. Sen sijaan rakennan ammattivalittajan uraa.

Minä näin puun, kaikkia muita suuremman, tavoittamattomia käpyjä täynnä, minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet, ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät ja valmiit kuolemaan; minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin heittävän arpaa elämänsä onnesta ja näin hänen häviävän arpansa... Ote Edith Södergranin runosta Minä näin puun

On kevät. Istun Teatterikorkean dramaturgian valintakokeissa. Kaltaisteni, kalpeitten ja väkevien joukossa. Huokaan syvään: kuinkahan moni tutuista ja tuntemattomista kasvoista jää taakseni? Ja ketkä pääsevät sisälle? Into kokeitten ensimmäisen vaiheen läpäisystä on hetkessä haihtunut.

Nuoret ja skarpit kokelaat teippaavat nimilappuja rintoihinsa. En tunne itseäni enää nuoreksi ja skarpiksi. Haen tänne kolmatta kertaa ja olen nähnyt kaiken. Teatterialalle on tunkua ja sisään päässeitä sanotaan olevan liikaa.

Taidealojen ylikouluttaminen on Tuija Braxin mukaan ongelma. Ja minä olen osa ongelmaa. Parempikin ihminen kyseenalaistaa hakuvuosien spiraalissa lahjakkuutensa ja arviointikykynsä. Ystävät kannustavat kääntymään muiden aineiden pariin ja syyllistävät minua jopa olemattomista sisäänpääsyprosenteista.

Tänä vuonna astelin pääsykokeisiin itsevarmempana kuin koskaan. Välittömästi tämän kirjoittamisen jälkeen seuraa piinaava ajatus siitä, että itsevarmuuteni minut lopulta karsikin. Tätä se on: syytät itseäsi lopulta kaikesta. Ehkä se kesken haastattelun solmittu kengännauha esti juuri oikealla hetkellä nyökkäämästä suopeasti kohti raatia? Nauhat olivat liian kauan auki? Eihän kenellekään ylipäänsä tule mieleen sitoa kengännauhoja kesken haastattelun!? Miten olet moukka toiminutkaan! Tänä vuonna olin luonnollisesti kaikista ehdokkaista paras; senhän kertoo jo perverssi haluni tulla Teatterikorkeaan harjoittelijaksi, harjoittamaan aivan jotain muuta kuin teatteria.

Tämän artikkelin he antoivat minulle kirjoitettavaksi enkä luoja tiedä kuinka he uskalsivat. Teksti ei ole vielä käynyt kenenkään tarkastettavana, mutta huhut ilkeämielisestä sisällöstä ovat jo levinneet. Toivottavasti en petä huhujen alullepanijaa. Tilanne, jossa surkea nuori nainen istuu kolmen vuoden pyrkimishemmetin jälkeen 21 euron päivärahalla toimistossasi, on lohduton. Ja suo hänelle oikeuden sanoa asiat niin kuin ne ovat.

Teatterikorkeakoulu ei ollut ainoa paikka, mihin tänä vuonna pyrin. TeaKissa pääsykokeet ovat oikeastaan ihan inhimilliset. Että se siitä suoraan puhumisesta.

Hain käsikirjoittajaksi myös erääseen ammattikorkeakouluun. Toisissa pääsykokeissa tajusi viimeistään sen, kuinka hyvin TeaKilla homma luisti. Ammattikorkean kokeissa oli ällistyttävän hirveää, johtuen lähinnä ilkeästä raadista, joka koitti jekuttaa luusereita kykyjensä mukaan.

Kahdentoista tunnin päivät jatkuivat viikon aikana kahdesti kotiläksyillä. Tulehdusarvoni nousivat stressissä ja hammas ärtyi. Mitä hampaasta, toinen on täällä ollut viikon kuumeessa, ilveili raati. Kesken viikon meninkin leikkauttamaan sen irti.

Mitään erityisoikeuttahan ei taidealojen raadilla ole kiusata hakijaa näännyksiin.

Nääntyminen on kyllä liian laimea ilmaus varsinkin kun sain tiedon, että jäin paikasta kahdella pisteellä. Kuristuminen? Happamuus, epätoivo, hulluus? Kuittasin tiedon lähtemällä kapakkaan, jossa soi ainoastaan Radio Energy. Siinä koeteltiin ihmistä.

Opiskelijat pyrähtävät tällä viikolla TeaKiin enkä oikein tiedä miten suhtautuisin. Samassa laitoksessa työskenteleminen tuntuu katkeransuloiselta, mutta toisaalta olen rauhallinen ja luottavainen. Minulla on hyvä työpaikka – elämäni paras – ja ympärilläni on kekseliäitä ja ystävällisiä ihmisiä. Eivätkä opiskelijavalinnatkaan varmaan niin pieleen menneet, vaikka kysyn itseltäni joka vuosi, missä he olivat minua parempia.

En ole aina näin traaginen. Tehtäväni on kertoa hiljaisten hakijoiden tuntemuksista, jotka kenties viettävät taas yhden arpavuoden, tehden hanttihommia, odotellen verkkaisen toiveikkaina ja samalla synkkämielisinä vuoden vaihteessa julkaistavia ennakkotehtäviä.

On kirjoitettava, pysyttävä vireessä, opiskeltava ja harrastettava. Luovuttaminen on narsistista, mutta motivaatiota on saakelin vaikea ylläpitää, kun ei välttämättä ole paikkaa tai tilaa tai varsinkaan ohjausta.

Työskentelin TeaKia ja muita oppilaitoksia varten hurjasti. Otin töistä vapaata ja kiiruhdin työväenopistoon, kirjastoon, teatteriin ja TeaKin avoimeen. Olen kaksi vuotta ollut järjestämässä kahta runoklubia ja esiintymässä lausujana. Sotii ajatuksiani vastaan, että meitä kannustetaan olemaan hirmuisen ahkeria, ja sitten kokemukselle ei välttämättä anneta paljoakaan arvoa.

Se, mitä tältä artikkelilta toivon, on raadin asennoitumisen paraneminen heidän oppiinsa pyrkiviä nuoria ja aikuisia kohtaan.

Minulta kysyttiin pääsykokeissa pidänkö itseäni muita viisaampana, kun käyttäydyn jatkuvasti niin ylimielisesti.

Purskahdin itkuun ja vastasin, että pidän itseäni päinvastoin hyvin tyhmänä, kun vuodesta toiseen jaksan tulla kuuntelemaan kuinka huono olen – ja kuinka vääränlainen lopulta koko alalle.

Aura Nurmi
Kirjoittaja toimii Teatterikorkeakoulussa viestinnän harjoittelijana.