Kuvankevät

On kulunut kuukausi, kun viimeksi päivitin blogiani. Aika on juossut ylitseni. Näyttelyn avajaisiin on enää reilu viikko ja kaikki aikatauluni ovat pettäneet vaikken ole enää muutamaan kuukauteen pitänyt vapaapäiviä ja viettänyt jopa öitäkin työskennellen. Nyt taistelen aikaa vastaan ja teoksen syntyminen näyttelyyn on mahdollista, jos mitään yllättävää ei tapahdu. Ainakaan apuvoimista ei teokseni valmistuminen ole kiinni. Kiitänkin tässä yhteydessä avusta Kimmoa, Anttonia, Pekkaa, Marjaa, Kaisaa ja Sannaa. Ymmärryksestä kaoottista, sotkuista ja tuskaista luomisprosessiani kohtaan kiitän koulun henkilökuntaa, erityisesti opettajia ja työmestareita.

Henkisesti ja fyysisesti olen kuihtunut rusinaksi. Ajatukseni (KAIKKI) ovat teoksessani ja sen valmistumisessa. Tuntuu, kuin en muulla tasoilla elämää olisi enää olemassa.

Vappua vietämme perinteisesti työn juhlan merkeissä koulun kellarissa Sannan (tuo simaa), Kaisan ja Marja "Parru" Patrikaisen kanssa paiskoen kipsiä töideni muottien pintaan. Äitini hoitaa ruoat juhlaamme. Hyvää vappua kaikille ja saa tulla auttamaan, jos teillä on luppoaikaa!

.

Kuvassa ystäväni valmistautuu työn juhlaan, jossa hänet muotitetaan

En ajattele enää muuta kuin savea ja yhteiskunnan kasvaneita tuloeroja.

Kuvassa näette ystäväni käärinliinoissaan.

Katsoessanne ympärillenne näette hyvinvointivaltion viimeiset korahdukset, kun kilpailumentaliteetti ja rahan valta tukehduttaa yhteisen hyvän hiljalleen.

 

 

 

Elämäni pyörii yhden kysymyksen ympärillä. Kuinka monta päivää minulla on aikaa muovailla, kunnes muottia on alettava viimeistään tekemään? Yritän pitää paniikin loitolla, vaikka lähes joka ilta huomaan etten edennyt niin pitkälle kuin aloittaessa toivoin.

Muovailu havainnon pohjalta ei onnistu, jos olen väsynyt tai paniikissa. Muovaillessa täytyy olla nukkunut ja kohtuullisen hyvissä hengen sekä ruumiin voimissa. Alkoholi on täysin pannassa, krapula saattaisi katkaista hermoradan, joka kulkee silmien ja käden välillä. Silloin ei vain näe mihin savea pitäisi laittaa.

Parhaita hetkiä muovaillessa on, kun se sujuu lähes automaattisesti, täysin keskittyneenä unohtaen ympäristön ja ajankulun. Usein minua on auttanut ajatus, jossa keskitän kaikki herkkyyteni, hellyyteni ja rakkaudentunteeni sormenpäihini. Nyt mantrani ei oikein toimi, sillä kaveri, jota teen on suhteellisen isokokoinen, pituutta hänellä on 2,90 metriä. Savea on työstettävä voimalla ja isoina massoina, ei sormenpäillä.

Silikoni muottia varten on jo tilattu ja matkalla Englannista tänne, kumpi on ensin perillä, minä muovailuineni vai silikoni?

 

Olen heitellyt savea niin, että ranne on kipeä. Silti savea ei ole riittävästi. Olen käyttänyt lähes kaikki koulun vanhat savet, ja jäljellä on enää pieni palanen kuivaa savea, jonka käyn tänään hakkaamassa palasiksi ja imeytän veteen, jotta voin taas heitellä sen.

Moni voisi ajatella, että työskentely-ympäristöni on sotkuinen. Minulle se ei ole likaa vaan savea ja työn jälkiä. Kun paiskoo savea, niin siinä roiskuu. Mutta savi on maata ja maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva, joten se mikä pölyää työpisteeni lattialla ja kulkeutuu tassuttelujälkinä pitkin käytäviä onkin osa meitä jokaista jumalanluomaa.

Tämä toki vaatii todellista uskoa.

 

 

Kuka korjaa särkyneen sydämeni? Kimmo.

Toin sydämeni koululle ja kokeilin mitä se kestää. Löin nyrkillä lujaa siihen ja kyllähän se särkyi. Myös käteen sattui. Kyse ei ole metaforasta vaan teknisestä valukokeilusta. Valoin sian sydämestä otettuun silikonimuottiin kokeen lopputyöni valumateriaalista testatakseni sen kestävyyttä ajassa, tilassa ja rasituksessa. Särjettyä sydämeni käännyin ihastelemaan Marian kynämallista nahkahametta ja ajauduimme syvälle vaatepoliittisiin keskusteluihin. Kun taas vilkaisin taakseni, näin Kimmon kumartuneena hartaana ja keskittyneenä särjetyn sydämeni ylle asettelemassa sirpaleita uudestaan paikoilleen.

Tällä viikolla ajattelin, että ihminen on sittenkin pohjimmiltaan hyvä.

En ole itkenyt viiteen päivään.

 

Olen tehnyt lopputyötäni Tammikuusta lähtien ja nyt saapunut taiteelliseen kriisiin. Kummallisen paljon taiteellinen kriisini muistuttaa ensimmäistä taiteellista turhaumaani, siitä on nyt 27 vuotta.

Riihikallion varhaisnuorisokerho järjesti naamiaiset ja paras asu luvattiin palkita. Ajattelin pukeutua munasta kuoriutuvaksi tipuksi ja olin varma voitostani. Ryhdyin innolla puuhaan ja löysin  vielä ison palan kartonkia, josta täydellinen luonnonmuoto, muna, syntyisi tuossa tuokiossa saksien ja teipin avulla. Järkytykseni oli suuri kun kartongista ei muodostunutkaan pehmeän pyöreää munankuorta vaan teräväpiikkinen kartio. (Joka kaikenlisäksi, kun vedin munankuoriasuni päälleni tökötti piikkinä jalkojeni välistä, mikä nöyryytys latentti-ikäiselle!) Ratkaisin asia erityistä kypsyyttä osoittaen eli sain itkuraivarin. Itkin ja hyrskin kykenemättä enää toimimaan. Äitini näki terävästi tilani läpi ja käski laittamaan vaikka lännenhatun päähän ja vauhdilla naamiaisiin. Osallistuin naamiaisiin, voitinko? No, voittaako stetsonilla? Ei.

Tarinani opetus:

A) Taide ei ole kilpailu
B) Kunnianhimoiset suunnitelmat tulee suhteuttaa aikatauluun
C) Ihminen toistaa samoja virheitä läpi elämän ja ratkaisee ne toistuvasti itkuraivarein
D) Stetsonilla ei voita

Kerään siis itseni kasaan ja keskityn siihen mitä halusin ilmaista ja kenelle. Ja unohdan täyttää odotuksia, omiani ja muiden.

Ajattelin tehdä kaunista, miksi siis teen rumaa? Olisiko siitä tullut kaunista, jos olisin yrittänyt tehdä rumaa?

Herään itkemään. Olen itkenyt kolme päivää. Tunnen, etten ole kehittynyt koulussa laisinkaan vaan kulkenut takaperin kehityskaaressani. Ikävä kyllä, regressio on tämä päivän jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen uskovassa yhteiskunnassa erityisen vieroksuttu suunta. Onko koulu pettynyt minuun? Onko yhteiskunta pettynyt minuun? Toivottavasti äiti ja isä vielä uskovat minuun. Isästä olen Suomen paras kuvanveistäjä. Huh, en taidakaan perua näyttelyä.