grafiikka
s. 1979, Lappeenranta
Valon kummassakin ääripäässä, sokaisevassa kirkkaudessa tai kaiken peittävässä pimeydessä, katsoja on haavoittuvimmillaan: kun näkemäänsä ei pysty järkeistämään tai selittämään. Luultavasti näiden kahden ääripään välimaastoon voidaan ajatella normaalin näköhavainnon sijoittuvan. Kun valoa ei ole liikaa eikä liian vähän, näemme hyvin, näemme totuudenmukaisesti. Kiinnostavimpia minusta ovat kuitenkin valon ja hämärän ääripäät: tilanteet, joissa nähty ja kuviteltu sekoittuvat.
Â
Pohdin näkemisen ja havainnon mittakaavaa. Miksi haluamme itsepintaisesti nähdä mahdollisimman kauas tai mahdollisimman lähelle, sellaisiin maailmoihin, joihin luonnollinen näkökykymme ei yllä? Haastavinta minusta on yrittää keskittyä tarkastelemaan itseni kokoista todellisuutta ja siinä avautuvaa havaintotapahtumaa. Ajoittain on hyvä kysyä mitä ja miten itse näen.
Â
