Kuvankevät

s.1982 Espoo

Kieli, sanat ja runot ovat olleet minulle jatkuvan ihmetyksen ja ihastuksen aihe niin pitkään kuin muistan, ja kirjoittaminen kaikkein luontevin itseilmaisun väline. Myös piirtämisestä olen aina nauttinut, minkä vuoksi kuvataideopintojen pariin alun perin päädyin. Kului kuitenkin vuosia ennen kuin oivalsin, että voin hyödyntää intohimoani tekstiin myös kuvataiteen kentällä. Sen jälkeen suuntani onkin ollut selvä. Tekstin yhdistäminen paikka- ja tilannesidonnaisuuteen sekä yhteisöllisyyteen määrittää nykyistä työskentelyäni parhaiten. Töilleni on tyypillistä leikkisyys, sattumanvaraisuus ja yleisön osallistaminen. Pyrkimyksenäni on toteuttaa teoksia, joita myös taidemaailmaa tuntemattomien on helppo lähestyä, mutta joista on löydettävissä syvällisempikin taso, jos sellaista haluaa etsiä.

Viime aikoina olen käsitellyt teoksissani asiatekstin hajottamista yksittäisiksi sanoiksi ja kokoamista uudelleen runoiksi. Useiden kokeilujen myötä olen kehittänyt yhteisötaiteen työkaluksi runotyöpajamenetelmän, jossa tietyn yhteisön sisäisestä, virallisesta viestinnästä poimittu teksti leikellään irrallisiksi sanalapuiksi, ja yhteisön jäsenet kutsutaan muodostamaan sanoista runoja. Työpajat lopputuloksineen ovat loputtoman riemastuttavia, vaikka alkuperäiset tekstit olisivat kuinka kuivan informatiivisia tahansa. Parhaita esimerkkejä tästä lienevät Skanskan työntekijöiden lennokkaat ja suorastaan eroottisia vivahteita saaneet runot, joiden materiaaleina on käytetty LVI-työsuunnitelmaa, sekä espoolaisen taloyhtiön julkisivuremonttitiedotteista syntyneet humoristisen kapinahenkiset runot. 

Lopputyötäni lähestyn henkilökohtaisemmasta näkökulmasta: tarkoituksenani on koota yhteen kaikki Kuvataideakatemiassa opiskeluni aikana syntyneet opintoihin liittyvät tekstit – niin kursseihin liittyvät esseet, luentomuistiinpanot kuin opinnäytteiden kirjalliset osat – ja hajottaa ne yksittäisiksi sanoiksi, joista työstän jotakin uutta.

Suunnittelin sanoista ensin videoinstallaatiota, jossa sanat ilmaantuisivat satunnaisessa järjestyksessä tilaan leijumaan täyttäen kokonaisen huoneen kaikki seinäpinnat ja katon Charles Sandisonin tyyliin. Sanoja olisi yhtä aikaa näkyvillä useita, ja ne vaihtuisivat toisistaan riippumattomassa järjestyksessä ja rytmissä, jolloin niitä olisi mahdotonta kaikkia seurata, ja jokaisen katsojan kokemus teoksesta olisi siten erilainen. Installaation tilaksi olin kaavaillut Kuvataideakatemian konehuonetta, joka on ylimmän kerroksen omalaatuinen tila ilmastointiputkineen ja huminoineen – paikka, jonne harva koskaan edes pääsee käymään. Konehuone kiehtoi minua eräänlaisena rakennuksen solmukohtana, joka kytkee eri tilat toisiinsa ja tekee jatkuvasti käynnissä olevat näkymättömät prosessit näkyviksi. Kun kävi ilmi, ettei konehuoneen saaminen teoskäyttöön turvallisuussyistä onnistuisi, aloin pohtia vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Kenties tulostan tekstit ja leikkelen jokaisen sanan erilleen, kuten olen runotyöpajoissani tehnyt, ja tällä kertaa yhteisöllisen työskentelyn sijaan kokoan sanoista runoja yksin omalla työhuoneellani. Näytteillä oleva teos olisi runoista koottu kirja. Toinen vaihtoehto olisi tehdä itse prosessista näkyvämpi osa esille tulevaa teostani, esimerkiksi työskentelemällä näyttelyn aikana sanojen kanssa dataprojektorin ääressä, jolloin runojen synty olisi yleisön nähtävillä ja teos saisi performatiivisen luonteen. Kolmas mahdollisuus olisi ottaa muut lopputyönäyttelyyn osallistuvat opiskelijat mukaan työskentelyyn ja kutsua heidät kokoamaan runoja kanssani. Ovathan tekstit suureksi osaksi samoja tai ainakin samanhenkisiä, joita kaikki ovat opiskelunsa aikana joutuneet tuottamaan. Neljäs mieleeni tullut vaihtoehto olisi toteuttaa sanalappuja käyttäen pala-animaatio, jossa runot muodostuvat ”itsestään”.

Vaikka teoksen lopullinen muoto on vielä avoin, lopputulos tulee olemaan eräänlainen omakuva tai läpiluotaus minusta Kuvataideakatemian opiskelijana – sanojen kautta nähtynä.