s. 1975 Kittilä
Luvattu maa
Ensimmäinen vierailuni pakolaiskeskukseen oli kuin matka eksoottiseen lähiöön. Hieman eristyksissä ja keskellä rakennustyömaata eivät pelakuut ja orvokit kukkineet. Tuntui merkilliseltä, että ihmisiä pakataan luokkahuoneisiin kuukausiksi, jopa vuosiksi odottamaan lähtöä jonnekin. Tiiliseinien sisälle muodostui yhteisö, pienoismaailma omine sääntöineen. Lapset leikkivät kielten ja kulttuurien sekamelskassa. He yrittivät selviytyä omalla tavallaan, aikuiset kuka milläkin keinoin. Kaikkia yhdisti vain haave saada jäädä tähän maahan.
Vierailin keskuksessa viisi kertaa. Kuvasin lapsia eri rooliasuissa, toimitin heille kuvat ja kuvasin lisää. Opin, että minulla ei ole erityisiä lahjoja näyttelijäksi eikä elekieleni ole kovin harjaantunutta. Viimeisillä kerroilla istuin tunteja yksin tyhjissä huoneissa kopioiden ja värittäen pöytiä, joihin asukkaat olivat ikuistaneet hetkiä elämästään keskuksessa. Tutut lapset kävivät vilkuttelemassa ja esittelemässä lelujaan lasin takaa. Jonkun vanhemmat olivat sulkeneet huoneensa oven, lapset yrittivät keksiä jotain tekemistä. Leikkipuistoa ei ollut, ja leikkihuone oli suljettuna kunnes punaristinen ohjaaja tuli ja avasi ovet parina päivänä viikossa. Paljon oli siis suljettuja ovia ja täti, joka väritti harmaata.
