s. 1980 Köyliö
Taide on matka katolle ja alas
Yhtenä yönä kiipesin seitsenkerroksisen talon katolle. Yritin katsella taivaalle, mutten valosaasteelta nähnyt mitään. Yritin poistua kattotasanteelta sisäkautta portaikkoon, mutta laukaisin vahingossa palohälytyksen. Pimeässä soi ääniteos. Päästyäni kadulle syyttelin metelistä muita. Perkeleen vandaalit.
Vein hostellihuoneesta lakanan – alun perin valkoisen – nyt hien tahraaman, rypistyneen käärinliinan. Jos alan itkeä, pyyhin siihen kyyneleeni. Jos kusen alleni, luuttuan sillä lattian. Jos joku yrittää pommittaa minua, huidon sillä kuin valkoisella lipulla, vaikken aiokaan antautua. Muussa tapauksessa ripustan sen roikkumaan ja projisoin siihen videotykillä kuvanauhaa naisesta, jonka näin kadulla. Hän oli kaunis ja näytti ystävälliseltä. En tiedä hänestä muuta. En mennyt puhumaan hänelle mitään – ja ehkä parempi onkin niin – monet ihmiset kun osoittautuvat jälkeenpäin ihan kusipäiksi.
Matkalaukusta löysin filmirullan, joka minun on pitänyt kehittää jo usean vuoden ajan. En tiennyt mitä se sisältää. Lähes kaikki kuvat olivat tuhoutuneet lentokentän läpivalaisussa. Parista ruudusta luulin erottavani kauan kuolleena olleen ystäväni kasvot. Ehkä näytän hänen kuvansa taidenäyttelyssä. Toisaalta en tiedä, onko se hän.
Tein myös joitain piirroksia, mutta en näytä niitä kenellekään.
Tai yhden näytän. Se esittää vankilasaarta, joka kelluu meressä kuin pähkinänkuori, jonka sisällä on symbolisesti, totta kai, yhteiskunta. Raaputin maiseman kuittipaperiin kolikolla. Työ on myynnissä vain museoille ja tunnetuille säätiöille, jos voin myynnillä edistää statustani taiteilijana. Muutoin annan sen lahjaksi ystävälleni, jotta hän panisi sen seinälleen ja tulisi iloiseksi. Hän saa myös heittää sen pois, kun on taas aika muuttaa toiseen vuokra-asuntoon.
 