Heidi Hänninen
1982, Jyväskylä
kuvanveisto
Surullisten Piknik
Kaikki se lähes epäluonnollisen intensiivinen ja herkkä sinisyys, jonka silmilläni näin.
Tai kuolleena syntynyt kova ja hauras betonin harmaus, jonka haistoin.
Pyöreä ja hedelmällinen aika, jonka odotan iskeytyvän kylmään maankamaraan ja peittyvän ikuisuuden talveen (minulle se ilmeni jo alussa osittain keinotekoisena ja väkivaltaisena). Puunrungot, joita pitkin kuvittelen voimani virtaavan kuin lämmin mahla tai vodka. Tämän kaiken kuulin ja tunsin luitani hipoen, huulilleni nousten.
Huoneessani sytyttelen ja sammuttelen elämän(i) valoja miten itse parhaaksi näen.
Sen lattialla kasvavat pimeydestä suru ja ihmetys.
Seiniä valaisevat ilon, onnen ja helpotuksen kyyneleet.
Kaiken sen sinne kaukaa raahasin, harteillani kannoin.
Siksi minä sen huoneen rakensin ja täytin jotta sinä sinne tulisit. Jakaisit kaikki ne ilot ja surut, edes hetken verran, etkä enää pelkäisi, ainakaan niin paljon. Päästäisit irti hymyillen.
Â