NOTAATIO
Nuottikirjoitusta,
musiikin muistiin merkitsemiseksi kehitettyä merkkijärjestelmää,
kutsutaan notaatioksi. Nuottikirjoitus on tyypillisesti korkeakulttuurinen
ilmiö: musiikki on niin monimutkaista, ettei muistin- ja korvanvaraista
musiikin säilyttämistä ja siirtämistä pidetä
kyllin luotettavana, tai musiikilla on niin tärkeä uskonnollinen
tai muu merkitys, ettei sitä saa muuttaa (esim. rituaalimusiikki).
Länsimainen nuottikirjoitus sai alkunsa katolisen kirkon messusävelmien
merkintään käytetyistä neumikirjoituksista,
joita oli useita erilaisia. Erilaisia notaatiojärjestelmiä
esiintyy muissakin taidemusiikeissa, mm. Indonesian gamelan-musiikissa.
Erilaiset
notaatiotavat voidaan jakaa aktio- eli ohjenotaatioihin ja resultaatio-
eli tulosnotaatioihin. Edellinen tyyppi koostuu toimintaohjeista,
joita noudattamalla saavutetaan toivottu tulos; jälkimmäinen
puolestaan kuvaa soivan tuloksen, joka toteuttamiseen esittäjän
on löydettävä keinot. Esimerkiksi kitaran tai luutun
vasemman käden soitto-otteita kuvaava tabulatuurinuottikirjoitus
kuuluu ohjenotaatioden joukkoon, säveltasojen ja kestojen merkintään
pohjautuva perinteinen länsimainen nuottikirjoituksemme puolestaan
on esimerkki tulosnotaatiosta (- joka on 1900-luvulla laajentunut
ohjenotaation suuntaan monine uusia soittotapoja koskevine erikoismerkkeineen.)
Notaatio
keskittyy sellaisiin musiikin elementteihin, joita pidetään
musiikin kannalta keskeisinä. Länsimainen perinteinen
notaatio ilmaisee tarkasti sävelkorkeudet sekä kestot,
mutta esimerkiksi iskulliset ja iskuttomat tahdinosat eivät
aina käy ilmi suoraan nuottitekstistä, vaan niiden toteuttaminen
perustuu koulutuksen ja kokemuksen muovaamiin käytäntöihin.
Esimerkiksi käy tahtilaji 3/4: tahtiosoitus ei ilmaise, jakautuvatko
vahvat ja heikot iskut < - -, < - < vai < < -. Voimakkuusmerkinnät
ilmestyivät partituureihin 1700-luvun kuluessa, samoin sointiväriä
koskevat instrumentaatio-ohjeet sekä artikulaatio- ja tempomerkinnät.
Notaatio
ei koskaan voi tarkkaan määrätä kaikkia ajateltavissa
olevia seikkoja, ja esittäjän vapaudet ja improvisaatio
yhdessä esityskäytäntöjen tuntemuksen kanssa
ovat olennaisesti kuuluneet esitystapahtumaan. 1900-luvun alkupuolelle
tultaessa säveltäjät olivat ryhtyneet merkitsemään
yhä pienemmät esityksen vivahteet nuotteihin, ja mm. Arnold
Schönbergin ja muiden ekspressionistisäveltäjien
partituurit ovat kuormitetut miltei joka tahdissa esiintyville esitysohjeille.
Pyrkimykset
merkitä muistiin musiikkia, jonka ilmaisuasteikko on laajentunut
1900-luvulla yhä uusille alueille ovat tuottaneet toisistaan
hyvinkin poikkeavia nuotinnuskäytäntöjä perinteisen
tavan osoittautuessa riittämättömäksi.
Äärimmäisyyksiin
on menty sekä monimutkaisuudessa (esim. Brian Ferneyhough)
että pelkistämisessä (esim. Morton Feldman),
ja kokonaan oman alueensa muodostavat kokeilijoiden arvoitukselliset
partituurit.
Joitakin
1900-luvun musiikin piirteitä ja niiden vaikutuksia notaatioon:
Atonaalisuus
Perinteinen
notaatio perustuu seitsensäveliseen asteikkoon, ja etumerkinnät
mahdollistavat nuotinnuksen eri sävellajeissa. Kun sävellajeista
luovuttiin, seurauksena oli tilapäisten alennus-, korotus-
ja palautusmerkkien määrän moninkertaistuminen. Muutamat
säveltäjät, mm. Lutoslawski, ovat ottaneet käyttöön
tavan, jonka mukaan kromaattinen merkki koskee vain sitä välittömästi
seuraavaa nuottia, mutta ei enää myöhemmin samassa
tahdissa olevia samannimisiä nuotteja. Muusikolta tämä
vaatii totuttelua, ja väärien äänten riski on
aluksi suuri.
Arnold
Schönberg
meni pidemmälle ja suunnitteli kokonaan uuden kolmiviivaiseen
viivastoon pohjautuvan nuotinnusjärjestelmän, jossa kromaattisia
merkkejä ei lainkaan tarvita, vaan jokaisella 12 sävelellä
on oma paikkansa - dodekafonian periaatteiden mukaan. Schönberg
käytti omaa nuottikirjoitustaan omissa sävellyksissään,
mutta käytännön syistä joutui kirjoittamaan
ne myös perinteisellä tavalla.
Rytmin
ekspansio
Huomattavasti
monimutkaisempi tilanne on ollut rytmin alueella. Perinteiset nuottiarvot
perustuvat suhteeseen 1:2 eli lyhempi nuottiarvo an aina puolet
pidemmästä. Jo aiemmin käytössä ollet poikkeusjaot,
kuten trioli ja kvintoli, yleistyivät ja joidenkin säveltäjien
musiikissa ne esiintyvät lähes säännönmukaisesti:
lisäksi esim. kvintolin nuotit voivat jakautua edelleen poikkeuksellisesti
jne. (Brian Ferneyhough).
Poikkeusjakojen
käytön ohella yleistyivät aiemmin poikkeukselliset
5- ,7- jne jakoiset tahtilajit, toisinaan tahdin sisäinen jako
tarkennetaan: 3+2/8 tai 3+2+3/4 tai myös 3/4+3/16. Muiden kuin
kaksijakoisuuteen perustuvien rytmiarvojen merkitsemiseksi muutamat
säveltäjät ottivat käyttöön uudenlaisia
tahtilajeja, kuten 4/10, tai 6/7. Näissä tahtilajien perustana
oleva kokonuotti jaetaan ei kahteen, neljään jne. vaan
kymmeneen tai seitsemään osaan, jonka pituisia nuotteja
tahdissa on ylemmän numeron osoittama määrä.
Henry
Cowell kehitteli 1900-luvun alussa tavan erimuotoisia
nuottien päitä käyttämällä osoittaa
muita kuin kaksijakoon perustuvia kestoja. Menetelmä ei tullut
yleiseen käyttöön.
Mutkikkaan
rytmiikan vuoksi monet säveltäjät ovat luopuneet
mm. tahtiviivoista ja -lajeista kokonaan; käytössä
on myös tapoja merkitä kestot suhteellisina (esim. pitkä
- keskipitkä - lyhyt - hyvin lyhyt) tai sekuntinotaatiota käyttäen.
Viimemainitussa nuotteihin on kunkin jakson kohdalle merkitty sekuntimäärä,
jonka kuluessa jakson sisältämät tapahtumat esitetään.
Tällöin lyhyt (vaakasuoraan) lähekkäin olevat
asiat seuraavat toisiaan nopeammin kuin kauempana olevat.
Sointiväri
ja uudet soittotavat
Eniten
nuottikirjoitus lienee rikastunut sointiväriä koskevilla
merkinnöillä. Uuden soinnillisen moninaisuuden tutkiminen
on johtanut monien uusien soittotapojen käyttöönottoon,
joille on pitänyt löytää omat merkintänsä.
Tavallisimpien kohdalla jonkinlainen vakiintunut käytäntö
alkaa olla muodostumassa etenkin orkesteriteosten osalta, mutta
kirjavuus on suuri: samalle asialle on käytössä useita
merkkejä ja vastaavasti sama merkki voi eri säveltäjillä
tarkoittaa eri asioita. Soittotavoiltaan moninaisen teoksen partituuriin
liittyy usein pitkä selitysosa.
Muutamia
usein käytettyjä uusia soittotapoja:
Jousisoitinten
uusista soittotavoista tavallisimmat ovat erilaiset jousenkäyttötavat:
jousen puuosalla hangaten tai kieliä lyöden (hälypitoisia
ääniä). Äärimmäisen kevyt jousen paine
aikaansaa ohutta suhinaa, raskaalla jousipaineella soitettaessa
ääni rikkoutuu narinaksi.
Puhaltimien
sointikirjoa on laajennettu mm. multifoneilla , erikoissormituksilla
ja erilaisilla lyömäsoitinmaisilla äänillä.
Multifonissa kuullaan nimensä mukaisesti useampia ääniä,
joista useimmiten kaksi tai kolme erottuvat muita selkeämmin.
Multifoni saadaan aikaan erikoissormituksia käyttämällä
ja sopivaa puhallustapaa käyttäen. Multifonien sointi
vaihtelee puhtaan konsonoivista kvinteista ja oktaaveista hyvinkin
säröisiin sointeihin. Kysymys on nimenomaan sointiväri-ilmiöstä,
puupuhaltimien moniäänisyydestä puhuminen olisi liioittelua.
Varsinkin korkeassa rekisterissä yksittäiselle sävelelle
voidaan löytää useampia sormituksia, joista jokainen
soi hiukan eri tavoin säveltason pysyessä samana.
Pianon
sointimaailmaa on laajennettu erilaisin "sisätekniikoin", so.
pianon sisältä kieliä näppäillen, bassokieliä
raapien; lisäksi käyttökelpoisia ovat resonanssiefektit:
painetaan koskettimia mykkänä alas, niin ettei ääntä
kuulu, ja soitetaan voimakkaasti muita koskettimia, jolloin mykkien
koskettimien kielet resonoivat.
Lyömäsoittimien
osalta todettakoon vain, että eri mahdollisuuksia aikaansaada
ääniä lyömällä, hankaamalla, ravistamalla
jne. on lukemattomia -- liian monia tässä yhteydessä
käsiteltäviksi.
Aleatoriikka
Jos
säveltäjä on katsonut tarpeettomaksi tai jopa musiikkinsa
luonteeseen kuulumattomaksi merkitä tarkoin kaikkia yksityiskohtia,
hän useimmiten päätyy aleatoriseen notaatioon. Puolalainen
Witold Lutoslawski
kehitti sarjallisuuden vastapainoksi ns. aleatorisen
kontrapunktin, jossa yhtyeen tai orkesterin muusikot
soittavat osuuksiaan osittain toisistaan riippumatta, jolloin syntyy
rytmisesti hyvin vaihteleva kenttä.
Kukin osuus on nuotinnettu sinänsä tarkasti. Aleatorisen
notaation piiriin kuuluu myös proportionaalinen (suhteellinen)
notaatio, jossa käytetään viitteellisiä merkintöjä
("hyvin korkeita säveliä", "pitkiä säveliä
keskirekisterissä" jne), joilla on omat symbolinsa. Tällöin
teoksen yksityiskohdat vaihtelevat esityksestä toiseen, mutta
suuremmat linjat pysyvät säveltäjän ohjeiden
mukaisina.
Graafiset
ja tekstipartituurit
Kokeellisen
musiikin alueella esittäjän vapaudet ovat usein suuret
- ne voivat jopa olla olennainen osa teosta. John Cagen
teoksessa Variations IV partituuri koostuu läpinäkyville
kalvoille painetuista ympyröistä ja viivoista, joita eri
tavoin päällekkäin asettelemalla saadaan erilaisia
graafisia asetelmia. Esittäjän on ennen esitystä
muunnettava mieleisensä asetelma soitettavaan muotoon valitsemalla
merkitykset nuottipinnan kuvioille. Nuottikuva voi palvella
myös vain visuaalisena impulssina improvisoinnille, ja jotkut
graafiset partituurit ovatkin tarkoitettu ennen kaikkea katseltaviksi,
vaikka tätä katselumusiikkia voidaan myös soittaa.
Tekstipartituurit
sisältävät nimensä mukaisesti vain sanallista
informaatiota, joko toimintaohjeita soittajille, mietiskelyharjoituksia,
kuten Karlheinz Stockhausenin "intuitiivinen musiikki", tai
vain arvoituksellisia tekstikatkelmia, kuten LaMonte Youngin
Piano Piece for David Tudor 3: "most of them were very old
grasshoppers".
hp
alkuun
|