IGOR
STRAVINSKY
(venäläinen, 1882-1971)
Stravinsky
on Schönbergin ohella 1900-luvun musiikin
tärkein
säveltäjä. Hänen suurilla
1910-luvun baleteillaan,
varsinkin vallankumouksellisella
Kevätuhrilla, ja hänen
1920-luvulla alullepanemallaan neoklassisella
tyylillä on ollut
keskeinen vaikutus 1900-luvun musiikkiin. Stravinsky
syntyi Venäjällä
ja asui sittemmin Ranskassa, Sveitsissä ja lopuksi
Yhdysvalloissa.
Schönbergin
ja Stravinskyn leirit
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli selvästi kaksi kamppailevaa
leiriä - Schönbergin ja Stravinskyn. Schönbergin atonaalisuus
miellettiin edistykselliseksi ja moderniksi ja se johti Darmstadtin
kouluun ja 1950-luvun eurooppalaiseen avantgardeen (ns. Neue
Musik). Stravinskyn neoklassismi taas oli taantumuksellista.
Itse
asiassa schönbergiaanisen ja stravinskiaanisen
tyylin ja asenteen
vastakkainasettelu on säilynyt läpi koko
1900-luvun.
Nyt vuosisadan lopulla ymmärretään,
että todellinen
estetiikan uudistaja, 1900-luvun merkittävin
säveltäjä,
olikin kenties Stravinsky, kun taas Schönbergin
taidenäkemys
on sidoksissa 1800-luvun romantiikkaan. (Samalla tavoin
Sibeliusta
arvostetaan nyt suurena muotoajattelun uudistajana, kun
taas omana
aikanaan hänen musiikkinsa tonaalinen julkisivu
leimasi hänet
konservatiiviksi.)
Monet
tyylit - yksi tyyli
Stravinskyn
uskomattoman moni-ilmeinen tuotanto on tapana jakaa
kolmeen kauteen,
venäläiseen, neoklassiseen ja
myöhäiseen periodiin.
Vaikka tyylit vaihtuvat, musiikki on aina erittäin
luonteenomaisesti
stravinskimaista.
Stravinskyn
musiikin pysyvät ominaisuudet ovat samalla juuri
"1900-lukulaisia",
uudenaikaisia piirteitä romanttisten ihanteiden
asemesta. Näitä
ovat rytmin keskeinen asema ja tanssillisuus;
tyylittely ja etäännytys;
ei kehittelevä vaan muunteleva muodonta
epäjatkuvuuksineen
ja leikkauksineen.
Stravinsky
oli mestarillinen soitintaja. Hän suosi
äärimmäisen
selkeää ja terävää, kuulasta,
puhallinvoittoista
sointia.
"Venäläinen
kausi": suuret baletit
Stravinsky
oli Rimski-Korsakovin oppilas 1903-1908. Feu
dartifice
-baletin op. 4 esityksen jälkeen Sergei
Djagilev tilasi
baletin Tulilintu (kantaes. 1910). Se ja kaksi
muuta Pariisissa
esitettyä balettia Petrushka (1911) ja
Kevätuhri
(1913) muodostavat venäläisen kauden tukipilarit. Muita
tämän periodin sävellyksiä ovat
ooppera Satakieli
(1914) ja Les Noces (1923) sarja
"koreografisia kohtauksia"
kansantekstien pohjalta.
Loisteliaassa väripaletissa on kuultavissa niin venäläisten
esikuvien kuin Debussynkin ja kromatiikassa taas Skrjabinin
vaikutus. Mutta rytmi on jo vapautumassa ja sävelyhdistelmät
ovat paikoin rohkeita, polytonaalisiakin.
Petrushka
Siinä
missä Schönbergillä dissonanssin vapautuminen ja
kromatiikka liittyvät atonaalisuuteen, Stravinskylla
nämä syntyvät diatoniikan kautta mm.
pandiatonisuudessa
(= vapaat diatoniset yhdistelmät kolmisointujen asemesta) ja
toisinaan polytonaalisuudessa
(päällekkäiset sävellajit
tai kolmisoinnut).
Keskeinen asema Stravinskyn musiikissa on ns. oktatonisella moodilla (koko-puoli-asteikko). Kaikki nämä
harmoniset ilmiöt esiintyvät Petrushkassa. Rytmiikkaa
luonnehtivat epäsymmetrisyys, ostinatot ja polyrytmit (= yhteismitattomien
rytmien päällekkäisyys)
Esim.
1. Oktatoninen moodi
Kevätuhri
Kantaesitys
Champs-Élysées-teatterissa 28.5.1913 oli 1900-luvun
taidemusiikin suurin skandaali. Nijinskyn
epäsovinnainen
koreografia ja Stravinskyn vulkaanista alkuvoimaa
syöksevä
musiikki saivat aikaan mellakan. Kevätuhri
on edelleen
1900-luvun voimallisimpia sävellyksiä. Sen
instrumentaatio
nojaa massiiviseen vaski- ja
lyömäsoitinarsenaaliin.
Rytmin
käsittely oli vallankumouksellista: tapahtui
rytmin emansipaatio.
Ensimmäistä kertaa länsimaisessa
taidemusiikissa
sitten keskiajan isorytmisten motettien rytmi sai itsenäisen
konstruktiivisen aseman. Pääosassa on rytmi eikä
melodia; musiikin pääsisältö on
rytmin erilaisissa
epäsymmetrioissa, vaihtuvissa tahtilajeissa tai
epäsäännöllisissä
iskutuksissa.
Muodonta
perustuu pienten rytmisolujen yhdistelemiseen. Melodiat
jäljittelevät
primitiivistä kansanmusiikkia. Ne ovat
vähäsävelisiä,
ambitukseltaan suppeita ja usein pentatonisia.
Harmonia
suosii tuhteja kromaattisia tai polytonaalisia
yhdistelmiä.
Neoklassismi
Stravinsky
sanoi: "Sanokaamme, että olin kuin lintu, ja 1700-luku
oli kuin linnunpesä, jonne minusta tuntui
mukavalta munia".
Näyttämöteoksessa
Sotilaan tarina (1918) oli jo tyylitellyt
populaarimusiikkia
(jazz, tango, valssi ym.) samoin kuin
soitinyhtyesävellyksessään
Ragtime (1918). Tämä kuuluu
neoklassiseen tyyliin,
mutta varsinaisesti koko neoklassisen suuntauksen
katsotaan alkaneen
Stravinskyn sävellyksestä Pulcinella
(1920). Tämä
teos on uudelleensävellettyä Pergolesia
(oikeammin Pergolesin
nimellä kulkenutta aikalaismusiikkia).
Neoklassinen
kausi sisältää hyvin monenlaisia
teoksia, kamarimusiikkia,
sinfonioita, konserttoja, ja se huipentuu oopperaan
The Rakes
Progress (1948-1951).
Neoklassisen
kauden teoksia:
- Oktetto
puhaltimille (1922-23) Barokkipiirteet
Pianosonaatti (1924). Bach- ja Beethoven
-piirteet
Oedipus Rex (1927). Sofokleen draama
(sov. Cocteau)
latinaksi: Stravinskyn mukaan latina oli "ei kuollut vaan
kivettynyt kieli". Kuoro kommentoi kuten
antiikin draamassa.
Psalmisinfonia (1930)
- Viulukonsertto
D (1941)
[Seuraavat
teokset on sävelletty Stravinskyn viimeisessä
kotimaassa,
Yhdysvalloissa.]
- Sinfonia
C (1940). Stravinskyn tulkinta sinfonisista
muotoperiaatteista
- Kolmiosainen
sinfonia (1945). Konsertoivuus
The
Rakes Progress (Hulttion tie) (1948-51). W.
H. Audenin
kirjoitti libreton Chester Kallman Hogarthin
kuvasarjan pohjalta.
Numero-oopperan tyylitelmä: aariat, cembalosäesteiset
resitatiivit. Tärkein esikuva Mozartin
Don Giovanni,
mutta myös aineksia myös
Monteverdiltä (fanfaaripreludi,
käynti manalassa /Lontoossa) ja Verdiltä (Baban
musiikki). Teos on moraliteetti, jossa päähenkilö
ei ole modernin oopperan tyypillinen "uhri".
Myöhäiskausi
Vanhoilla päivillään Stravinsky otti käyttöön
"vastapuolen" välineet, dodekafonisen ja sarjallisen tekniikan - mutta vasta Schönbergin
kuoltua. Hän oli kulkenut kohti rivitekniikkaa kuitenkin jo
Messussaan vuodelta 1948 (jota hän sanoi "täysin
kylmäksi musiikiksi") ja ankaran kontrapunktisessa Septetossaan
puhaltimille (1953). Juuri kontrapunktisuus ja weberniläinen
selkeys ja puhtaus on tyypillistä Stravinskyn myöhäiskaudelle.
Dodekafonisia
teoksia ovat mm. Canticum sacrum (1957) ja Threni
(1958) laulusolisteille, kuorolle ja
orkesterille. Sarjallisuuden
vaikutus kuuluu teoksessa Mouvements pianolle ja
orkesterille
(1959).
Kuuntele
Kevätuhri
(1913)
Psalmisinfonia
(1930)
jn
alkuun
|