NOTAATIO

Nuottikirjoitusta, musiikin muistiin merkitsemiseksi kehitettyä merkkijärjestelmää, kutsutaan notaatioksi. Nuottikirjoitus on tyypillisesti korkeakulttuurinen ilmiö: musiikki on niin monimutkaista, ettei muistin- ja korvanvaraista musiikin säilyttämistä ja siirtämistä pidetä kyllin luotettavana, tai musiikilla on niin tärkeä uskonnollinen tai muu merkitys, ettei sitä saa muuttaa (esim. rituaalimusiikki). Länsimainen nuottikirjoitus sai alkunsa katolisen kirkon messusävelmien merkintään käytetyistä neumikirjoituksista, joita oli useita erilaisia. Erilaisia notaatiojärjestelmiä esiintyy muissakin taidemusiikeissa, mm. Indonesian gamelan-musiikissa.

Erilaiset notaatiotavat voidaan jakaa aktio- eli ohjenotaatioihin ja resultaatio- eli tulosnotaatioihin. Edellinen tyyppi koostuu toimintaohjeista, joita noudattamalla saavutetaan toivottu tulos; jälkimmäinen puolestaan kuvaa soivan tuloksen, joka toteuttamiseen esittäjän on löydettävä keinot. Esimerkiksi kitaran tai luutun vasemman käden soitto-otteita kuvaava tabulatuurinuottikirjoitus kuuluu ohjenotaatioden joukkoon, säveltasojen ja kestojen merkintään pohjautuva perinteinen länsimainen nuottikirjoituksemme puolestaan on esimerkki tulosnotaatiosta (- joka on 1900-luvulla laajentunut ohjenotaation suuntaan monine uusia soittotapoja koskevine erikoismerkkeineen.)

Notaatio keskittyy sellaisiin musiikin elementteihin, joita pidetään musiikin kannalta keskeisinä. Länsimainen perinteinen notaatio ilmaisee tarkasti sävelkorkeudet sekä kestot, mutta esimerkiksi iskulliset ja iskuttomat tahdinosat eivät aina käy ilmi suoraan nuottitekstistä, vaan niiden toteuttaminen perustuu koulutuksen ja kokemuksen muovaamiin käytäntöihin. Esimerkiksi käy tahtilaji 3/4: tahtiosoitus ei ilmaise, jakautuvatko vahvat ja heikot iskut < - -, < - < vai < < -. Voimakkuusmerkinnät ilmestyivät partituureihin 1700-luvun kuluessa, samoin sointiväriä koskevat instrumentaatio-ohjeet sekä artikulaatio- ja tempomerkinnät.

Notaatio ei koskaan voi tarkkaan määrätä kaikkia ajateltavissa olevia seikkoja, ja esittäjän vapaudet ja improvisaatio yhdessä esityskäytäntöjen tuntemuksen kanssa ovat olennaisesti kuuluneet esitystapahtumaan. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa säveltäjät olivat ryhtyneet merkitsemään yhä pienemmät esityksen vivahteet nuotteihin, ja mm. Arnold Schönbergin ja muiden ekspressionistisäveltäjien partituurit ovat kuormitetut miltei joka tahdissa esiintyville esitysohjeille.

Pyrkimykset merkitä muistiin musiikkia, jonka ilmaisuasteikko on laajentunut 1900-luvulla yhä uusille alueille ovat tuottaneet toisistaan hyvinkin poikkeavia nuotinnuskäytäntöjä perinteisen tavan osoittautuessa riittämättömäksi.

Äärimmäisyyksiin on menty sekä monimutkaisuudessa (esim. Brian Ferneyhough) että pelkistämisessä (esim. Morton Feldman), ja kokonaan oman alueensa muodostavat kokeilijoiden arvoitukselliset partituurit.

Joitakin 1900-luvun musiikin piirteitä ja niiden vaikutuksia notaatioon:

Atonaalisuus

Perinteinen notaatio perustuu seitsensäveliseen asteikkoon, ja etumerkinnät mahdollistavat nuotinnuksen eri sävellajeissa. Kun sävellajeista luovuttiin, seurauksena oli tilapäisten alennus-, korotus- ja palautusmerkkien määrän moninkertaistuminen. Muutamat säveltäjät, mm. Lutoslawski, ovat ottaneet käyttöön tavan, jonka mukaan kromaattinen merkki koskee vain sitä välittömästi seuraavaa nuottia, mutta ei enää myöhemmin samassa tahdissa olevia samannimisiä nuotteja. Muusikolta tämä vaatii totuttelua, ja väärien äänten riski on aluksi suuri.

Arnold Schönberg meni pidemmälle ja suunnitteli kokonaan uuden kolmiviivaiseen viivastoon pohjautuvan nuotinnusjärjestelmän, jossa kromaattisia merkkejä ei lainkaan tarvita, vaan jokaisella 12 sävelellä on oma paikkansa - dodekafonian periaatteiden mukaan. Schönberg käytti omaa nuottikirjoitustaan omissa sävellyksissään, mutta käytännön syistä joutui kirjoittamaan ne myös perinteisellä tavalla.

Rytmin ekspansio

Huomattavasti monimutkaisempi tilanne on ollut rytmin alueella. Perinteiset nuottiarvot perustuvat suhteeseen 1:2 eli lyhempi nuottiarvo an aina puolet pidemmästä. Jo aiemmin käytössä ollet poikkeusjaot, kuten trioli ja kvintoli, yleistyivät ja joidenkin säveltäjien musiikissa ne esiintyvät lähes säännönmukaisesti: lisäksi esim. kvintolin nuotit voivat jakautua edelleen poikkeuksellisesti jne. (Brian Ferneyhough).

Poikkeusjakojen käytön ohella yleistyivät aiemmin poikkeukselliset 5- ,7- jne jakoiset tahtilajit, toisinaan tahdin sisäinen jako tarkennetaan: 3+2/8 tai 3+2+3/4 tai myös 3/4+3/16. Muiden kuin kaksijakoisuuteen perustuvien rytmiarvojen merkitsemiseksi muutamat säveltäjät ottivat käyttöön uudenlaisia tahtilajeja, kuten 4/10, tai 6/7. Näissä tahtilajien perustana oleva kokonuotti jaetaan ei kahteen, neljään jne. vaan kymmeneen tai seitsemään osaan, jonka pituisia nuotteja tahdissa on ylemmän numeron osoittama määrä.

Henry Cowell kehitteli 1900-luvun alussa tavan erimuotoisia nuottien päitä käyttämällä osoittaa muita kuin kaksijakoon perustuvia kestoja. Menetelmä ei tullut yleiseen käyttöön.

Mutkikkaan rytmiikan vuoksi monet säveltäjät ovat luopuneet mm. tahtiviivoista ja -lajeista kokonaan; käytössä on myös tapoja merkitä kestot suhteellisina (esim. pitkä - keskipitkä - lyhyt - hyvin lyhyt) tai sekuntinotaatiota käyttäen. Viimemainitussa nuotteihin on kunkin jakson kohdalle merkitty sekuntimäärä, jonka kuluessa jakson sisältämät tapahtumat esitetään. Tällöin lyhyt (vaakasuoraan) lähekkäin olevat asiat seuraavat toisiaan nopeammin kuin kauempana olevat.

Sointiväri ja uudet soittotavat

Eniten nuottikirjoitus lienee rikastunut sointiväriä koskevilla merkinnöillä. Uuden soinnillisen moninaisuuden tutkiminen on johtanut monien uusien soittotapojen käyttöönottoon, joille on pitänyt löytää omat merkintänsä. Tavallisimpien kohdalla jonkinlainen vakiintunut käytäntö alkaa olla muodostumassa etenkin orkesteriteosten osalta, mutta kirjavuus on suuri: samalle asialle on käytössä useita merkkejä ja vastaavasti sama merkki voi eri säveltäjillä tarkoittaa eri asioita. Soittotavoiltaan moninaisen teoksen partituuriin liittyy usein pitkä selitysosa.

Muutamia usein käytettyjä uusia soittotapoja:

Jousisoitinten uusista soittotavoista tavallisimmat ovat erilaiset jousenkäyttötavat: jousen puuosalla hangaten tai kieliä lyöden (hälypitoisia ääniä). Äärimmäisen kevyt jousen paine aikaansaa ohutta suhinaa, raskaalla jousipaineella soitettaessa ääni rikkoutuu narinaksi.

Puhaltimien sointikirjoa on laajennettu mm. multifoneilla , erikoissormituksilla ja erilaisilla lyömäsoitinmaisilla äänillä. Multifonissa kuullaan nimensä mukaisesti useampia ääniä, joista useimmiten kaksi tai kolme erottuvat muita selkeämmin. Multifoni saadaan aikaan erikoissormituksia käyttämällä ja sopivaa puhallustapaa käyttäen. Multifonien sointi vaihtelee puhtaan konsonoivista kvinteista ja oktaaveista hyvinkin säröisiin sointeihin. Kysymys on nimenomaan sointiväri-ilmiöstä, puupuhaltimien moniäänisyydestä puhuminen olisi liioittelua. Varsinkin korkeassa rekisterissä yksittäiselle sävelelle voidaan löytää useampia sormituksia, joista jokainen soi hiukan eri tavoin säveltason pysyessä samana.

Pianon sointimaailmaa on laajennettu erilaisin "sisätekniikoin", so. pianon sisältä kieliä näppäillen, bassokieliä raapien; lisäksi käyttökelpoisia ovat resonanssiefektit: painetaan koskettimia mykkänä alas, niin ettei ääntä kuulu, ja soitetaan voimakkaasti muita koskettimia, jolloin mykkien koskettimien kielet resonoivat.

Lyömäsoittimien osalta todettakoon vain, että eri mahdollisuuksia aikaansaada ääniä lyömällä, hankaamalla, ravistamalla jne. on lukemattomia -- liian monia tässä yhteydessä käsiteltäviksi.

Aleatoriikka

Jos säveltäjä on katsonut tarpeettomaksi tai jopa musiikkinsa luonteeseen kuulumattomaksi merkitä tarkoin kaikkia yksityiskohtia, hän useimmiten päätyy aleatoriseen notaatioon. Puolalainen Witold Lutoslawski kehitti sarjallisuuden vastapainoksi ns. aleatorisen kontrapunktin, jossa yhtyeen tai orkesterin muusikot soittavat osuuksiaan osittain toisistaan riippumatta, jolloin syntyy rytmisesti hyvin vaihteleva kenttä. Kukin osuus on nuotinnettu sinänsä tarkasti. Aleatorisen notaation piiriin kuuluu myös proportionaalinen (suhteellinen) notaatio, jossa käytetään viitteellisiä merkintöjä ("hyvin korkeita säveliä", "pitkiä säveliä keskirekisterissä" jne), joilla on omat symbolinsa. Tällöin teoksen yksityiskohdat vaihtelevat esityksestä toiseen, mutta suuremmat linjat pysyvät säveltäjän ohjeiden mukaisina.

Graafiset ja tekstipartituurit

Kokeellisen musiikin alueella esittäjän vapaudet ovat usein suuret - ne voivat jopa olla olennainen osa teosta. John Cagen teoksessa Variations IV partituuri koostuu läpinäkyville kalvoille painetuista ympyröistä ja viivoista, joita eri tavoin päällekkäin asettelemalla saadaan erilaisia graafisia asetelmia. Esittäjän on ennen esitystä muunnettava mieleisensä asetelma soitettavaan muotoon valitsemalla merkitykset nuottipinnan kuvioille. Nuottikuva voi palvella myös vain visuaalisena impulssina improvisoinnille, ja jotkut graafiset partituurit ovatkin tarkoitettu ennen kaikkea katseltaviksi, vaikka tätä katselumusiikkia voidaan myös soittaa.

Tekstipartituurit sisältävät nimensä mukaisesti vain sanallista informaatiota, joko toimintaohjeita soittajille, mietiskelyharjoituksia, kuten Karlheinz Stockhausenin "intuitiivinen musiikki", tai vain arvoituksellisia tekstikatkelmia, kuten LaMonte Youngin Piano Piece for David Tudor 3: "most of them were very old grasshoppers".

hp

alkuun