SOINTIVÄRI
Puhe
sointiväristä on metaforista; sointivärit eivät
ole samalla tavoin "objektiivisia" kvaliteetteja kuin
nähtävät värit. Sointiväriä kuvaavat
sanat eivät ole väritermejä ("keltainen"),
vaan nämä kuuluvat synestesioiden
eli subjektiivisten aistiassosiaatioiden alueelle. Sen sijaan sointiväriä
kuvataan sävyn, kirkkauden, valöörin, pintarakenteen,
materiaalitunnun tms. nimikkein (kuulas, täyteläinen,
tumma, kirkas, räikeä, pehmeä, metallinen, kuiva,
karhea, välkehtivä, suttuinen, karu jne.).
Sointivärin
emansipaatio 1900-luvun länsimaisessa musiikissa
Sointivärin
kohoaminen itsenäiseksi ilmaisulliseksi elementiksi melodian
ja harmonian rinnalle ja suorastaan sijalle tapahtui varsinaisesti
toisen maailmansodan jälkeen. Sitä aiemmin tärkeitä
askeleita olivat Edgar Varèsen
näkemys musiikista organisoituna äänenä ja hänen
hälyääniä
ja säveliä tasaveroisina yhdistelevä musiikkinsa,
italialaisten futuristien
hälytaide ja Arnold Schönbergin
esittelemä sointivärimelodian (Klangfarbenmelodie)
käsite.
Debussy
Puhe
Claude Debussystä
"impressionistina"
on paljolti sidoksissa hänen tapaansa antaa musiikissa pääosa
häilyville värivaikutelmille, "valojen ja varjojen"
leikille, aistikkaille soinneille temaattisen työn ja dramaattisen
kehittelyn sijasta.
Debussy
kehitti soitinnusta aivan uuteen suuntaan yhdistelemällä
kaavoista poiketen eri soitinperheiden jäseniä ja hyödyntäen
vaskien hiljaiset ja pehmeät sävyt. Vaikka soitinnusratkaisut
ovat Debussyllä jo sinänsä musiikillisia ideoita,
sitä mitä säveltäjä "sanoo",
eivätkä vain mahdollisimman tehokkaita keinoja ideoiden
esiintuomiseksi, ne lienevät erottamattomissa hänen harmoniastaan.
Debussyn
käyttämät uudet sointumuodot ovat nekin aistinautinnon
kohteita sinänsä, ja kun koemme Debussyn musiikin sensuellinherkät
värit ja sävyt, emme erottele harmonista ilmettä
sointiväristä. Puheessamme kuitenkin tapaamme jakaa musiikin
osatekijöihin ("parametreihin").
Varèse
ja New Yorkin koulukunta
Kun
Debussyn musiikissa tuoksuvat raukeat puutarhat tai välkkyvät
meren laineet, Edgar Varèsen sointi-ihanne on urbaanin karkea;
Debussy kuuntelee seireeneitä ja Varèse sireeneitä.
Mutta aivan samoin kuin Debussyllä Varèsellakin harmonia
on värimaailman erottamaton osa. Varèsen musiikin omaperäisimpiä
ja profeetallisimpia piirteitä on lyömäsoittimien
elimellisyys hänen soitinnuksessaan - hälyäänet
yhdistyvät säveliin niin että tämäkin raja
murtuu.
Amerikkalaisessa
nykymusiikissa on Varèse nähty tärkeänä,
koska hänellä ääni sinänsä saa aiempaa
itsenäisemmän roolin. 1950-luvun avantgardistinen piiri,
ns. New
Yorkin koulukunta, johon kuuluivat mm. John Cage
ja Morton Feldman
korostivat äänen itsenäisyyttä. Amerikkalainen
minimalistisäveltäjä
Tom Johnson kertoo entisestä opettajastaan Morton
Feldmanista:
- Siitä
hän on aina puhunut: äänen mysteeristä. Hän
sanoi jotakin, joka todella käänsi pääni. Niin
kuin kaikki tuohon aikaan puhuin sävelkorkeus-, rytmi- ja väriparametreistä.
Hän kysyi: "Kuinka voit erottaa sävelkorkeuden väristä?
Voitko kuulla sävelkorkeuden ilman väriä? Se on ääntä
- sitä ei voi pilkkoa noin!"
Sarjallisuus
1950-luvun
sarjallisuuden
perusta taas oli juuri ajatus parametreista. Lähtökohtanaan
Anton Webern
sarjalliset säveltäjät pyrkivät antamaan muillekin
musiikin osatekijöille samanlaisen konstruktiivisen aseman
kuin dodekafonia sävelkorkeudelle. Tuloksena syntyi pistemäisistä,
ominaisuuksiltaan alati vaihtuvista äänitapahtumista koostuvaa
musiikkia. Väriparametrit kuten soitinvalinta ja soittotapa
olivat muiden parametrien kanssa sävellysteknisesti samanarvoisia.
Samaan
aikaan alkanut elektronimusiikin
kehitys mahdollisti värin kontrolloimisen aivan uudessa mitassa
ja ylipäätään laajensi nimenomaan sointimaailmaa.
Elektronisen äänisynteesin
on puolestaan muutamaa vuosikymmentä myöhemmin mullistanut
tietokone,
sillä sen avulla itse äänen mikrorakenne voidaan
säveltää.
Tekstuurimusiikki
Osaksi
reaktiona sarjallisuuteen (atomistisuus, kaoottisuus) ja osaksi
sen seurauksena (tiheiden kudosten tilastollinen hahmottaminen)
syntyi 1960-luvulla musiikkia, joka koostuu erilaisista tekstuureista,
pinnoista tai kentistä, näiden muutoksista ja vastakkainasettelusta
(Krzysztof Penderecki,
Witold Lutoslawski;
György Ligeti;
Iannis Xenakis;
muista syrjässä Giacinto Scelsi; Suomessa 1970-luvulta
alkaen Erik Bergman). Sointiväri on tällaisten
äänipintojen keskeinen määre ja muuttuja.
Spektrimusiikki
1970-luvulla
nuorten ranskalaisten muodostama ns. spektrisäveltäjien
ryhmä (Gérard Grisey, Tristan Murail ym.;
suomalaisista tätä suuntaa lähellä on Kaija
Saariaho) loi uuden sävellystekniikan, jossa äänistä
tietokoneella tehtyjä spektrianalyyseja käytetään
hyväksi luotaessa harmonioita orkesterille.
Suuntaukselle
on luonteenomaista luopuminen erillisten "musiikillisten objektien"
kombinoimisesta ja musiikin eri osatekijöiden, erityisesti
harmonian ja sointivärin, välisen rajan häipyminen.
Tämä
musiikki ottaa suoranaiseksi esteettiseksi ohjelmakseen parametrikarsinoiden
rikkomisen. Edellä viitattiin siihen että kokemuksemme
Debussyn musiikin värimaailmasta ei erottele harmoniaa
ja sointia toisistaan, ja Murailn ja Griseyn musiikki jatkaakin
selvästi Debussyn,
Ravelin
ja Messiaenin,
noiden ranskalaisten värin (ja harmonian) mestareiden, perinnettä.
Kuuntele
Arnold
Schönberg: Farben (5. Orchesterstücke, 3. Osa,
1909)
György Ligeti: Atmosphères (1961)
Suomessa
Erik
Bergman: Colori ed improvisazioni (1973)
Jukka Tiensuu: Manaus (1988)
Kaija Saariaho: Lichtbogen (1986)
jn
alkuun
|