IGOR STRAVINSKY (venäläinen, 1882-1971)

Stravinsky on Schönbergin ohella 1900-luvun musiikin tärkein säveltäjä. Hänen suurilla 1910-luvun baleteillaan, varsinkin vallankumouksellisella Kevätuhrilla, ja hänen 1920-luvulla alullepanemallaan neoklassisella tyylillä on ollut keskeinen vaikutus 1900-luvun musiikkiin. Stravinsky syntyi Venäjällä ja asui sittemmin Ranskassa, Sveitsissä ja lopuksi Yhdysvalloissa.

Schönbergin ja Stravinskyn leirit

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli selvästi kaksi kamppailevaa leiriä - Schönbergin ja Stravinskyn. Schönbergin atonaalisuus miellettiin edistykselliseksi ja moderniksi ja se johti Darmstadtin kouluun ja 1950-luvun eurooppalaiseen avantgardeen (ns. Neue Musik). Stravinskyn neoklassismi taas oli taantumuksellista.

Itse asiassa schönbergiaanisen ja stravinskiaanisen tyylin ja asenteen vastakkainasettelu on säilynyt läpi koko 1900-luvun. Nyt vuosisadan lopulla ymmärretään, että todellinen estetiikan uudistaja, 1900-luvun merkittävin säveltäjä, olikin kenties Stravinsky, kun taas Schönbergin taidenäkemys on sidoksissa 1800-luvun romantiikkaan. (Samalla tavoin Sibeliusta arvostetaan nyt suurena muotoajattelun uudistajana, kun taas omana aikanaan hänen musiikkinsa tonaalinen julkisivu leimasi hänet konservatiiviksi.)

Monet tyylit - yksi tyyli

Stravinskyn uskomattoman moni-ilmeinen tuotanto on tapana jakaa kolmeen kauteen, venäläiseen, neoklassiseen ja myöhäiseen periodiin. Vaikka tyylit vaihtuvat, musiikki on aina erittäin luonteenomaisesti stravinskimaista.

Stravinskyn musiikin pysyvät ominaisuudet ovat samalla juuri "1900-lukulaisia", uudenaikaisia piirteitä romanttisten ihanteiden asemesta. Näitä ovat rytmin keskeinen asema ja tanssillisuus; tyylittely ja etäännytys; ei kehittelevä vaan muunteleva muodonta epäjatkuvuuksineen ja leikkauksineen.

Stravinsky oli mestarillinen soitintaja. Hän suosi äärimmäisen selkeää ja terävää, kuulasta, puhallinvoittoista sointia.

"Venäläinen kausi": suuret baletit

Stravinsky oli Rimski-Korsakovin oppilas 1903-1908. Feu d’artifice -baletin op. 4 esityksen jälkeen Sergei Djagilev tilasi baletin Tulilintu (kantaes. 1910). Se ja kaksi muuta Pariisissa esitettyä balettia Petrushka (1911) ja Kevätuhri (1913) muodostavat venäläisen kauden tukipilarit. Muita tämän periodin sävellyksiä ovat ooppera Satakieli (1914) ja Les Noces (1923) sarja "koreografisia kohtauksia" kansantekstien pohjalta.

Loisteliaassa väripaletissa on kuultavissa niin venäläisten esikuvien kuin Debussynkin ja kromatiikassa taas Skrjabinin vaikutus. Mutta rytmi on jo vapautumassa ja sävelyhdistelmät ovat paikoin rohkeita, polytonaalisiakin.

Petrushka

Siinä missä Schönbergillä dissonanssin vapautuminen ja kromatiikka liittyvät atonaalisuuteen, Stravinskylla nämä syntyvät diatoniikan kautta mm. pandiatonisuudessa (= vapaat diatoniset yhdistelmät kolmisointujen asemesta) ja toisinaan polytonaalisuudessa (päällekkäiset sävellajit tai kolmisoinnut).

Keskeinen asema Stravinskyn musiikissa on ns. oktatonisella moodilla (koko-puoli-asteikko). Kaikki nämä harmoniset ilmiöt esiintyvät Petrushkassa. Rytmiikkaa luonnehtivat epäsymmetrisyys, ostinatot ja polyrytmit (= yhteismitattomien rytmien päällekkäisyys)

Esim. 1. Oktatoninen moodi

Kevätuhri

Kantaesitys Champs-Élysées-teatterissa 28.5.1913 oli 1900-luvun taidemusiikin suurin skandaali. Nijinskyn epäsovinnainen koreografia ja Stravinskyn vulkaanista alkuvoimaa syöksevä musiikki saivat aikaan mellakan. Kevätuhri on edelleen 1900-luvun voimallisimpia sävellyksiä. Sen instrumentaatio nojaa massiiviseen vaski- ja lyömäsoitinarsenaaliin.

Rytmin käsittely oli vallankumouksellista: tapahtui rytmin emansipaatio. Ensimmäistä kertaa länsimaisessa taidemusiikissa sitten keskiajan isorytmisten motettien rytmi sai itsenäisen konstruktiivisen aseman. Pääosassa on rytmi eikä melodia; musiikin pääsisältö on rytmin erilaisissa epäsymmetrioissa, vaihtuvissa tahtilajeissa tai epäsäännöllisissä iskutuksissa.

Muodonta perustuu pienten rytmisolujen yhdistelemiseen. Melodiat jäljittelevät primitiivistä kansanmusiikkia. Ne ovat vähäsävelisiä, ambitukseltaan suppeita ja usein pentatonisia.

Harmonia suosii tuhteja kromaattisia tai polytonaalisia yhdistelmiä.

Neoklassismi

Stravinsky sanoi: "Sanokaamme, että olin kuin lintu, ja 1700-luku oli kuin linnunpesä, jonne minusta tuntui mukavalta munia".

Näyttämöteoksessa Sotilaan tarina (1918) oli jo tyylitellyt populaarimusiikkia (jazz, tango, valssi ym.) samoin kuin soitinyhtyesävellyksessään Ragtime (1918). Tämä kuuluu neoklassiseen tyyliin, mutta varsinaisesti koko neoklassisen suuntauksen katsotaan alkaneen Stravinskyn sävellyksestä Pulcinella (1920). Tämä teos on uudelleensävellettyä Pergolesia (oikeammin Pergolesin nimellä kulkenutta aikalaismusiikkia).

Neoklassinen kausi sisältää hyvin monenlaisia teoksia, kamarimusiikkia, sinfonioita, konserttoja, ja se huipentuu oopperaan The Rake’s Progress (1948-1951).

Neoklassisen kauden teoksia:

• Oktetto puhaltimille (1922-23) Barokkipiirteet
  Pianosonaatti (1924). Bach- ja Beethoven -piirteet
  Oedipus Rex (1927). Sofokleen draama (sov. Cocteau) latinaksi: Stravinskyn mukaan latina oli "ei kuollut vaan kivettynyt kieli". Kuoro kommentoi kuten antiikin draamassa.
  Psalmisinfonia (1930)
• Viulukonsertto D (1941)

[Seuraavat teokset on sävelletty Stravinskyn viimeisessä kotimaassa, Yhdysvalloissa.]

• Sinfonia C (1940). Stravinskyn tulkinta sinfonisista muotoperiaatteista
• Kolmiosainen sinfonia (1945). Konsertoivuus

The Rake’s Progress (Hulttion tie) (1948-51). W. H. Audenin kirjoitti libreton Chester Kallman Hogarthin kuvasarjan pohjalta. Numero-oopperan tyylitelmä: aariat, cembalosäesteiset resitatiivit. Tärkein esikuva Mozartin Don Giovanni, mutta myös aineksia myös Monteverdiltä (fanfaaripreludi, käynti manalassa /Lontoossa) ja Verdiltä (Baban musiikki). Teos on moraliteetti, jossa päähenkilö ei ole modernin oopperan tyypillinen "uhri".

Myöhäiskausi

Vanhoilla päivillään Stravinsky otti käyttöön "vastapuolen" välineet, dodekafonisen ja sarjallisen tekniikan - mutta vasta Schönbergin kuoltua. Hän oli kulkenut kohti rivitekniikkaa kuitenkin jo Messussaan vuodelta 1948 (jota hän sanoi "täysin kylmäksi musiikiksi") ja ankaran kontrapunktisessa Septetossaan puhaltimille (1953). Juuri kontrapunktisuus ja weberniläinen selkeys ja puhtaus on tyypillistä Stravinskyn myöhäiskaudelle.

Dodekafonisia teoksia ovat mm. Canticum sacrum (1957) ja Threni (1958) laulusolisteille, kuorolle ja orkesterille. Sarjallisuuden vaikutus kuuluu teoksessa Mouvements pianolle ja orkesterille (1959).

Kuuntele

Kevätuhri (1913)
Psalmisinfonia (1930)

jn

alkuun