s.1986 Espoo
Maalauksen aikana on pakko pitää taukoja, jos se kestää kauemmin kuin puoli tuntia. Olkapää kipeytyy niin saakutisti. Kahvi ja tupakka on parasta lääkettä maalausolkapäähän. Suurissa kankaissa on paljon muitakin käytännöllisiä ikävyyksiä, kuten säilöminen ja kuljettelu, minkä takia niiden kohdalla aina toivotaan hyvää kaupallista menestystä. Toisaalta isolle kankaalle vaan mahtuu enemmän kaikenlaista: maalia, pensselinkarvoja, tilaa, kömmähdyksiä...
Alussa maalauspohja on valkoinen kuin painajainen. Monesti kai haluan siitä nopeasti eroon, mutta sitä ei kuitenkaan aina kannata heti maalata täysin kadoksiin. Valkoinen kankaan kaistale muistuttaa erehdyttävästi pakotietä siinä vaiheessa kun maalaukseen vedellään viimeisiä pensselin vetoja. Mahdollisuus täyskäännökseen. Poispyyhkiminen tai peittäminen on aina ikävää. Silloin on hankala päästä kohtalonomaisesta tunteesta, että maalaus väistämättä epäonnistuu, kun se onkin jo epäonnistunut kerran. Tämän takia parhaat maalaukseni syntyvät nopeasti ja helposti.
Ohuesta paksuun, kerroksittain. Hennot ja väkevät viivat, kasvot, luonteet puolessa tunnissa valmiiksi. Pitää muistaa lopettaa ajoissa, muuten menee vaan päin helvettiä. Sam Vanni on sanonut, että työ likaa kädet, ja se pitää vaan oppia kestämään. En yleensä oikein kestä, edes tällaisia ”työn rasituksia”.
Hyvässä sommitelmassa on niin kova jännite, että sen paineesta maalauksen raamit laajenee, että maalaus vain vaivoin pysyy koossa. Sommitelma on maalauksessa suorin ilmaus mielentilalle, se syntyy suorassa yhteydessä hetken temperamenttiin, jos luottaa itseensä. On oikeastaan virhe sanoa mielentila, koska sommitelma, joka syntyy vapaasti, voi ilmentää myös tekijän fyysistä ominaislaatua. En ole aivan varma, onko maalaamisen kannalta suotuisaa kaikkinainen hyvinvoipuus. Voimakkuus tulee ristivedosta.
Värien tulee olla niin lähellä etovaa kuin mahdollista, maalauksen kuitenkaan menettämättä mitään kauneudessa. Toisin sanoen kauneus maalauksessa on asteen päässä oksennuksesta. Viiltävä kylmyys ei synny ilman pehmeitä, lähes näkymättömiä lämmön henkäyksiä. Oikein onnistuneet väririnnastukset saa silmät kipeiksi. Maalaus lähtee havainnosta, maalaan mitä olen nähnyt. Kaikki on totta tai valehtelua, mutta ei fantasiaa.
Uusin katu-maalaus on läpinäkyvän musta, sitruunankeltainen, turkoosi ja vaaleanpunainen. Seuraavassa kerroksessa vahva, paksu musta, viisi ihmistä, kadulla, piikkejä maassa, ilmassa, puiden painajaisia, kuolleita kuusia.
Keltainen nainen, kädet kuin haravat, naamoista näy juuri mitään bläh,
Beckmanin vaaleanpunainen, Kirchnerin hermot... Tällainen analysointi jälkikäteen on uskomattoman hölmöä.
Mun elämykseni ovat maalauksissa, flaamilaiset kala-asetelmatkin kiinnostaa enemmän kuin mäntit ruokakaupassa. En ole ihmisrakas, koulussa, kapakassa, kadulla, matkoilla. Ulkomailla ihmiset vasta ikäviä onkin... Kiinnostavat tyypit tapaa yleensä museoiden seinillä.
Seuraavaksi voisin maalata sellaisen puutarhametropolin, pittoreskeja pientaloja, velkatojotat riveissänsä, kaikilla on oma kotiteatteri. Eikä koskaan tarvitse kävellä eikä puhua kenellekään, se on mukavaa, vapautuu voimia työntekoon ja vapaa-ajan viettoon syömisen ja paskantamisen parissa taimaassa.
Jostain syystä en saa inspiraatiota tästä kuvaelmasta, ehkä aihe on hyvä jättää hautumaan vielä. Ehkä maalaan tupakanpolttoa, se on hyvä aihe, eikä tarvitse kerätä aineistoa, riittää kun on ateljeessa peili ja tupakkaa. Yritykseksi jää. En pysty toteuttamaan koloristisia ambitioitani, olen harmaa. Tupakkakin on vain ensin beige ja valkoinen, mutta heti pian tuhkanharmaa. Sininen teksti: PALLMALL on ultramariini.
