s.1979 Helsinki
Soleil Noir
Lyhytelokuva ja installaatio
”Elän elävää kuolemaa. Lihani on viillettyä, vertavuotavaa ja kuin kuollutta. Rytmini hidastuu tai pysähtyy. Aika pyyhkiytyy pois tai laajenee ja sulautuu kärsimykseen... Jään toisten merkityksen ulkopuolelle, olen muukalainen”, kuvaa psykoanalyytikko Julia Kristeva masentuneen mielenmaisemaa teoksessaan Musta aurinko. Näitä tuntemuksia tavoittelee myös lyhytelokuvani Soleil Noir. Arkisessa kummitustarinassa elokuvakerronnan perinteinen jatkuvuus rikotaan: Soleil Noir tapahtuu epäjatkuvuuskohdissa, siinä mitä ei näytetä, mikä on leikattu pois, kuvien ja muistin virheissä, ajallisen jatkumon murtumissa.
Näyttelyssä elokuvan ympärille rakentuu tunnelmaltaan varsin toisenlainen installaatio. Perustan näyttelytilaan taiteilijan studioni, jossa avaan teoksen ja sen tuotantoprosessin uudelleen, katsojien tutkittavaksi, muokattavaksi, revittäväksi, remiksattavaksi, konfiguroitavaksi, uudelleenohjelmoitavaksi. Yleisö on tervetullut tutustumaan luovaan prosessiini kaikessa epälineaarisuudessaan ja sirpaleisuudessaan, ottamaan työhön osaa ja kertomaan mielipiteensä siitä, mistä filmi tulisi leikata poikki tai ylipäätään siitä, mitä kukin nyt kokee sanomisen arvoiseksi puolijulkisella foorumilla. Elokuvan ympärille rönsyilee yhteisöllinen installaatio, joka on rakenteeltaan ennalta arvaamaton, luultavasti auttamattoman sekava ja muodoton, eräänlainen
ajatusten kirpputori.
”Mikään ei ole yhtä väkivaltaisen vierasta teolliselle maailmalle kuin keskeneräisyys”, kirjoittaa taidekriitikko Nicolas Bourriaud teoksessaan Postproduction. ”Missä vaiheessa teollisen tuotannon prosessia mekanisaatio tuhosi viimeiset jäljet ihmisen työstä? Mikä on modernin taiteen rooli tässä prosessissa? Massatuotannon muodot tuhoavat objektin skenaariona pakottaakseen sen ennustettavaan, ohjattavaan, rutiininomaiseen muotoon. Meidän on palautettava ennustamaton, epävarmuus, leikki.” Bourriaud on huolissaan tarpeestamme rakentaa myyttejä taideteoksesta ratkaistuna ongelmana, pisteenä pilkun asemasta, suljettuna objektina avoimen tilanteen sijaan.
Näitä ideoita haluaisin työssäni pyöritellä, jos hyvin käy niin kehitelläkin. Kontekstinahan on lopputyönäyttely instituutiolle, jossa opiskelu perustuu taiteilijan yleensä suljettuun, salaperäiseen studioon ja toisaalta sieltä gallerian valkoiseen kuutioon tai muuhun sopivaksi katsottuun paikkaan nähtäväksi tuotettaville valmiille teoksille. Näin meidätkin ”valmistuneina” lykätään tämän näyttelyn myötä ulos kaupungille etsimään elantomme, kuka mistäkin, mutta miten oikeastaan erottaa keskeneräisen taiteilijan valmiista? Tavallaan siis toimin päinvastoin kuin taiteilija Maurizio Cattelan, joka teoksissaan tuntuu jatkuvasti pyrkivän pakoon taidegalleriasta: minä kaivan tunnelia takaisin vankilan turviin.
