s.1982 Orimattila
Keväällä piirsin itselleni viikset, suin hiukseni vahalla taaksepäin ja istuin kameran eteen keskelle peltoa. Isäni ja isoveljeni tekivät toukotöitä ja minä heiluin siellä kameran kanssa ylläni miesten kauluspaita ja ne maalatut viikset. Olin kotona, aivan tutussa paikassa, mutta samalla paikassa joka tuntui vieraalta. Meillä on aina ollut ne pellot ja metsät ja joskus lehmiä ja posliinia maalaava mummu. Minäkin yritin, hermostuin usein, mutta maalasimme posliinilaatoille isoveljen kanssa ainakin Aku Ankat. Ei taide ollut mitään erikoista meillä kotona.
Tuo pellolla ottamani valokuva on työhuoneeni seinällä yhä kuin muistutuksena siitä, mikä on tärkeää: omakohtaisuus, muistot ja ne kokemukset jotka muokkaavat minua ja tapaani työskennellä. Ajattelen että sukupuoli ja se, missä olen kasvanut, ovat muokanneet ajatteluani paljon. Valokuva on suoraviivainen ja siinä on läsnä monenlaisia tunteita; outoutta ja ulkopuolisuutta.
Maalausteni fyysinen toteutus on usein varsin nopea. Istun lattialla ja joskus maalaus saattaa olla sylissäni tai piirrän tussiterällä hyvin, hyvin hitaasti, kuin kadoten hetkeksi niiden kaikkien satojen viivojen väliin. On tärkeää pitää maalaushetki itseä lähellä ja intiiminä. Sattuma ja lyhytjänteisyys kuvaavat paljon sitä mitä teen, sillä olen aika kärsimätön ja välttelen kaikenlaista ylevyyttä. En edes jaksa kurotella kovin kaukana oleviin maalituubeihin. Usein epäonnistun, mutta luottamus päähänpistoihin säilyy.
Kerron tarinoita seitsemästä kääpiöstä, supersankareista, kirkkomaalauksista, yksinäisistä asuntovaunuista, harmaista hevosista räntäsateessa ja kodin paikasta. Kiinnostun hyvin usein runoista ja unista ja kaikesta epäloogisuudesta jota elämässä voi olla, silloin piirrän muistiin kaikki keimailuni ja tyhmyyteni.
12. Sekainen eteinen ja kolme pelottavaa takkia
Eteisessä roikkuu kolme takkia, niiden huput ovat mustat pantteripäät.
Tytöt viirustavat silmät, kirkuvat seinän sisällä: olemme menossa metsään, syvään ja pimeään. Meidät ripustetaan sormista tuuleen, saamme janoomme talven veitsivettä. Juomme kaksikymmentäkahdeksan kertaa ämpäristä, siinä kipinöi jää. Juoksentelemme päättöminä, takana hupullinen pimeää. Mutta sinä pysyt talossasi, he nauravat seinän sisällä, pysyt, kunnes palaamme. Haemme sinutkin, kaikkien tyttäret haemme, ne joilla on vino otsatukka, itse saksittu, juuri ne! Olemme matkalla metsään, he laulavat, syvään ja pimeään.
(Saila Susiluoto: Huoneiden kirja)
