s.1977 Kokkola
Avaan portin ja huone aukeaa avaraksi saliksi. Astelen sen kivillä, seinien gobeliinit nauravat ihmisiälleni, niiden kultalangat ovat tottuneet ikuisuuteen. Salin pimeimmässä nurkassa on luontevasti valtava takka jonka tulipesään mahtuisin kävelemään sisään. Jos olisin vailla kunnioitusta vanhoja rajoja kohtaan tekisin sen, mutta tässä maailmassa takka saattaisi noin vain nielaista minut osaksi tätä palatsia, yhdeksi salaisuudeksi muiden sekaan. Ikkunoissa on pieniä lasiruutuja joista valo heijastuu leveille ikkunasyvennyksille sinisävyisenä usvana. Kuulen kuoron korkean C:n, mutta onneksi se ei kestä, koska silloin minua pelottaisi ja joutuisin ehkä lähtemään muka huolettomasti ulos salista (jos juoksisin ovi häviäisi ja olisin ikuisesti vankina ikkunahaamujen luona).
Sen sijaan että jäisin huoneen vangiksi muutun mahdollisuudeksi, ja vieläpä polymorfiseksi. Valoa puiden takaa... Oh... Tämä on juuri sellainen hetki, jolloin huomaa löytävänsä kauniin materiaalin uudelleen saman näköisenä kun se oli ensi kertaa nähtynä. Täytyy muistaa kertoa ompelijalle miten hienoa työtä hän onkaan tehnyt laskosten ja kankaan kuvioinnin suhteen, joissa käytännöllisyys yhdistyy kauneuteen mitä luontevimmalla tavalla.
Lähistöllä olevasta metsästä erittyy ilmaan jotain vanhaa jota on vaikea vastustaa. Olen parhaassa iässä ja uhkun itsevarmuutta, käyskentelen asepöytäni ympärillä kuin leijona naaraslaumansa keskellä. Kotini materiaalien ja tuoksujen sensuaalisten maailmojen sijaan lähden aseineni ulos. Takapihani järjestetty puutarha käytävineen, sen tarjoamat kujien varjot. Lääke- ja hyötykasvit ovat tiedettä, jota kunnioitan, mutta askeleeni vievät päättäväisesti symmetrisiltä väyliltä poluille. Päästäkseni tieteen ja taiteen yhtymäkohtaan minun on mentävä metsään.
Muistot hänestä sekoittuvat maisemaan. Metsässä muutun pedoksi. Puut järjestäyvät pylväiksi ja valo muuttuu kirjoiksi. Näen metsässä kirjaston. Se on uskomaton.