s.1979 Luvia
Maiseman voi nähdä paikkana, jossa aika tapahtuu, paikkana, jossa aika kuluu, liikuttaa maisemaa, lipuu ohi ja jättää jälkensä. Ajan voi havaita merkeistä, joita jää ympärillemme, kuin muistoiksi menneestä. Ne ovat kuin heijastus alkuperäisestä, siitä, mikä hetki sitten oli tässä. Tuleva taas on läsnä haaveina, unelmina, vielä toteutumattomina mahdollisuuksina. Ja nykyhetki jossain niiden välillä.
Ajatukset kulkevat ajassa tietyn matkan, leijailevat ja huojuvat. Ne ovat kuin veden pinta, jossa aallot keinuttavat aikaa, tai toisinpäin. Tuo liike on samalla sekä selvää ja päämäärätietoista että muuttuvaa, vellovaa ja loputonta. Hetket venyvät, ja yksinkertaisuus, saman asian loputon toistaminen, saa ne muistuttamaan toisiaan. Aika kääntyy nurin ja kulkee samalla sekä eteen että taakse. Veden raja on häilyvä ja hallitsematon, mutta silti niin ehdoton.
Kuva pysäyttää liikkeen, leikkaa siivun ajallisesta jatkumosta, rajaa ja toimii muistin kautta. Se tekee jostain tietystä hetkestä merkityksellisen, ja usein tuo merkitys syntyykin vasta kuvan kautta. Merkityksellistä on myös katseen kiinnittyminen. Ajallinen hetki ympäröi meitä joka puolelta, horisontti on pyöreä ja katseemme vain inhimillinen taso maapallon pinnalla. Havainnolla on pakeneva puolensa. Siihen sisältyy toden ja harhan lisäksi aina myös sattuman mahdollisuus. Katse määrittää sen, mikä on tärkeää, valitsee suunnan ja etäisyyden.
On hetkiä, jolloin voimme aistia samanaikaisesti kaksi toisilleen vastakkaista tapahtumaa: paikka – paikattomuus, liike – paikallaan olo, merkityksellisyys – merkityksettömyys, välttämättömyys – mahdollisuus, täydellisyys – inhimillisyys, pysyvyys – muutos. Joskus käy niin, että tiettynä hetkenä jokin kääntyy tai väistyy sivuun sen verran, että voimme nähdä sen taakse, nähdä molemmat puolet yhtä aikaa, tai sitten on niin, että itse liikumme, vaihdamme paikkaa, jolloin voimme nähdä useasta kulmasta samanaikaisesti, nähdä myös kääntöpuolelle.
Kaikki on yritystä ottaa kiinni, pysäyttää aika kuvaksi, tai hidastaa sen kulumista, pysähtyä itse, pysähtyä ajassa ja maisemassa. Maisemassa, joka on jokin konkreettinen ajan tajuamisen, tutkimisen, ruumiillisen kokemisen ja inhimillisen ymmärtämisen paikka. 