s.1982 Tampere
Samettityynyiltä
Kolmas tila
Istun samettisella tuolilla. Valo siivilöityy huoneeseen ohuiden verhojen lävitse. Annan silmieni vaeltaa ja koskettaa pintoja, värejä ja ilman väreilyä. Valo on kuin kultaista usvaa, joka piirtää terävästi esiin yhden hetken ja peittää pehmeään syliinsä toisen. – Kynäni alkaa piirtää tilaa, mieleni on ottanut sisäänsä.
Maalaamiseeni vaikuttavat voimakkaimpina kaksi asiaa. Näistä ensimmäinen on rakkaus – kauneuden syli, johon upota ja tuntea eksistentiaalista yhteen sopivuutta maailman ja sen kokemisen kanssa. Toinen on ihmetys ajan ja tilan kokemuksesta sinänsä, kun se yhdistyy jatkuvasti uudelleen muistissa. Elävän tilan ja ajan yhtäaikainen olo menneessä, nykyhetkessä ja tulevassa muistin tilassa tekee mahdolliseksi keston kokemuksen, jota Henri Bergson kutsuu nimellä durée. Se muodostaa terävimmän kärjen kokemukselle mielestä ja sen tapahtumista – ja määrittää siten meille itsellemme olemistamme subjekteina.
Maalauksissani lähestyn tilaa, joka näin muodostuu. Kolmatta tilaa, joka on suoraan kääntämätön maalauksen fyysiseen todellisuuteen kappaleena tai kokijan omaan todellisuuteen ennen maalauksen tilan ja hänen oman tilansa kohtaamista. Teoksen kohtaaminen määrittää uudelleen havaintokontaktissa todellisuuden kuvaa, joka on samanaikaisesti myös muistimme kuva. Tämä kuva on aina tämänhetkinen, vaikka se ei aina ole kaikilta osiltaan läsnä, sillä se ei ole miltään osin lineaarinen tapahtuma.
Työprosessissani etsin tapaa tarkastella sekä spatiaalista että psykologista kokemusta. Pyrin löytämään dialogin läntisten ja itäisten kuvatraditioiden välille niiltä alueilta, joilta ne tuntuvat rakoilevan ja koskettavan toisiaan. Sekä ajatusteni että maalaukseni prosesseissa pyrin säilyttämään tietoisuuteni molemmista traditioista. Suodattaessani ajatukseni oletuksien labyrintin lävitse löydän lopulta sen, mikä on todella minun. Tilojen välillä tunnen samanaikaisesti niin juureni kuin irtiottonikin. Kyseenalaistan suuremmalla kuvapinnalla länsimaisen valokuvakeskeisen tilan ja renessanssin ajan perspektiivijärjestelmän ja vaellan piirustuksen kautta kohti monen havaintopisteen tilaa. Tilan ja mielemme kuvat tulevat lähemmäs toisiaan etääntyessään ehdottomuudesta ja haltuun otettavuudesta. Ylitän litteän pinnan tilan havainnossani ja kokoan maalauksessani terävien havaintojen joukon hetkellisesti uudelleen.
Oma subjektini siirtyy prosessissa kankaalle maalauksen tilan rakenteeseen alleviivaamattomana, mutta silti väistämättä. Silmieni tarkan näön ja ääreisnäön alueista tarkentuvista pisteistä syntyy abstrakteja kertomuksia muodoista, valosta ja väristä; sekä lopulta piirustuksellisesta tilasta, joka kulkee kaiken lävitse kuin muistin kaksisuuntainen rakenne. Maalaus ei ole vain yksi vaan monta näkökulmaa olevaan.
Maalatessani kohtaan väistämättä kysymyksen figuratiivisen ja abstraktin ilmentymän rajapinnasta. Usein maalaus itse tekee tuon koko jaottelun mahdottomaksi. Onhan lopulta kyse vain väristä litteällä pinnalla – merkkiydestä ja merkityksellisyydestä.
Valoa, kaipauksen ja kiintymyksen kirpeää tunnetta jossakin rintakehän syvyyksissä ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain automaattipianon hiukan säröinen ääni. Tila, joka tuntuu mielen sisällä ja kehon ulkopinnalla – saa subjektin tuntemaan olonsa aikaan kadonneeksi.
