|
"Minut tämän musiikin aleatorisuus yllätti uusilla tulkinnoilla..." Valistunut kuulijamme on poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin Karlheinz Stockhausenin Klavierstück numero 11 (1956). Teoksessa on monia aleatorisia ulottuvuuksia. Sana alea on latinaa ja tarkoittaa arpaa. En tiedä miten tuo sana on pesiytynyt musiikkiin, mutta se voidaan mieltää vaikkapa vertaamalla tomintaa sävelten parissa arpomiseen. Perinnemusiikissa pidetään sovittuna, että partituuri kertoo tarkkaan sen mitä muusikon toivotaan tekevän. Muusikot kuitenkin tulkitsevat: allegro on nopea ja forte on kovaa mutta tietyissä rajoissa. Muusikko päättää Beethovenia soittaessaan monia asioita, tietyissä rajoissa. Aleatorisuus on ikäänkuin tulkintaa, johon säveltäjä antaa leveämmät rajat kuin perinnemusiikki, mukaan lukien korukuviot ja improvisoinnin vaikkapa konserttojen kadensseissa. Aleatorisuus alkoi kukoistaa 1900-luvun jälkipuolella paljolti sarjallisen huolellisuuden ja tarkkuuden vuoksi. Täysin sarjallinen musiikki ärsytti soittajaa, jonka tulkinta oli kutistunut vain mekaaniseksi yritykseksi olla konemaisen tarkka. Nopeasti musiikin historian aaltoliike kuitenkin heitteli ihanteita alueelle, jossa soittajan tulkinnalle annettiin tilaa paljon perinteistä musiikkia enemmän. Mainio esimerkki olkoon Pierre Boulez’n klarinettikonsertto "Domaines" (1961-69), jonka solistin stemma on täynnään dynaamisia vaihtoehtoja soittaa hiljaa tai kovaa, paisuttaen tai hiljentäen, muusikon valinnan mukaan. Muusikko on ikää kuin säveltäjän noppa, joka lopulta päättää musiikillisen ilmeen. Karlheinz Stockhausenin 11. pianokappaleen partituurissa on joukko ohjeita sekä 19 pientä fragmenttia, joiden järjestyksen soittaja, pianisti valitsee. Teos päättyy, kun jokin fragmentti on tullut soitetuksi kolmesti. Lutoslawskin Venetsilaisten leikkien (1960-61) 1. osan partituurissa on joukko aakkostettuja laatikoita, joita kutakin soitetaan niin kauan kuin kapellimestari niiden parissa viihtyy. Aleatorisuuteen liittyy läheisesti myös avoimen muodon periaate. Tämä tarkoittaa sitä, että säveltäjä ei säveltäessään päätä teoksen lopullista soivaa muotoa, vaan se tulee päätetyksi, kun soittaja on sen esittänyt. Edellä kertomieni kappaleiden muoto on avoin monenlaisille ratkaisuille niiden identiteetin sen kummemmin häiriintymättä. Kun vielä mennään pari askelta eteenpäin, aleatorisuus taittuu sattumaan päin. Kuvainnollisesti tämä voisi tarkoittaa sitä, että arpanoppa ei ole kuusisivuinen vaan sivujen määrä onkin arvoitus. Tällaisten teosten partituurit ovat usein vain vihjeitä tai piirroksia, jotka virittävät soittajan tuottamaan ääniä. Tunnetuin tällainen lienee John Cagen 4’33’’ (1952), joka on vain taukoa, tai John Cagen mukaan teoksen musiikki on niitä ääniä, joita ympärillämme soi kaiken aikaa. Sattuman satoa niittävät myös Stockhausenin Aus dem sieben Tagen-teoksen (1968) runolliset ohjeet: "Älä ajattele mitään; kun olet saavuttanut tämän ajattelemattomuuden tilan, ala soittaa. Lopeta, kun ajatus pujahtaa tajuntaasi ja yritä taas ajattelemattomuuteen." Tällaista musiikkia kutsutaan myös intuitiiviseksi, hieman kyynisemmissä piireissä huuhaaksi. Aleatorisuuden käsitämme siis säveltäjän antamaksi joukoksi mahdollisuuksia, lopullisen valinnan jäädessä muusikolle. Tämähän korvaa hyvin sen historiallisen muutoksen, kun säveltäjä ja soittaja eivät enää olekaan yksi ja sama henkilö, kuten muinoin oli tapana, muttei ole enää. Valitettavasti.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 7.9.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |