|
"Minusta tämän musiikin uusklassinen leikittely virkistää mielikuvitusta..." Valistunut kuulijamme on juuri poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin Igor Stravinskyn baletti Pulcinella vuodelta 1920. Ennen kuin piiritämme sanaa uusklassinen, lienee syytä todeta jotain sanasta klassinen. Yleiskielessä klassisella voidaan tarkoittaa jotain vakiintunutta, ilmaisultaan puhdasta, aikojen saatossa kirkastunutta, muodoiltaan selkeää ja esikuvallista taideteosta, ajatusta tai käsitettä. Musiikillinen klassismi ja sen kirkkain vaihe, wieniläisklassismi sijoittunee jonnekin Bachin kuoleman ja Beethovenin 9. sinfonian väliseen ajanjaksoon eli noin vuodesta 1750 noin vuoteen 1820. Klassismin tärkeät säveltäjät, kuten Mozart, Haydn ja nuori Beethoven, halusivat musiikiltaan selkeyttä ja luonnollisuutta barokin pöyhkeilyn ja teennäisen juhlallisuuden sijaan. Wieniläisklassikot vakiinnuttivat sonaattimuodon, lähes kansanomaisen luontevasti piirtyvän melodisuuden ja soinnutuksen sekä muodon ja dramaturgian huolellisen suunnittelun. Selkeys, kirkkaus ja tasapaino ovat musiikillisen klassismin ihanteita. 1800-luvun saksalaisen romantiikan tukehduttua omaan mahdottomaan mahtavuuteensa moni säveltäjä etsi ulospääsyä Wagnerin musiikkidraamojen, taivaita tavoittelevan sinfonisuuden ja tunteiden hyrskyjä ja tyrskyjä tavoittelevan saksalaisen musiikin hallitsemasta tilanteesta. Ranskalainen impressionismi soi tahollaan hetkien ja tuokioiden tunnelmia, Schönbergin ja hänen piirinsä tutkistelema atonaalisuus ja myöhemmin dodekafonia irroittivat nekin omalta osaltaan musiikkia vanhoista rasitteista. Uusklassismin käsitteellä tarkoitetaan usein niitä ominaisuuksia, joita soi Igor Stravinskyn musiikissa 1920-luvulta1950-luvun taitteeseen, eli Pulcinella-baletista The Rake’s Progress —oopperaan. Tämän ajan Stravinskyn musiikki ei kumarra vain klassisille ihanteille vaan myös antiikin draamoille, Beethovenin sinfonisuudelle tai Gesualdon madrigaaleille. Venäläisen Stravinskyn suhde johtavaan saksalaisen romantiikkaan ja etenkin sen säveltävään yli-ihmiseen Richard Wagneriin oli avoimen inhomielinen: "Emme pääse mihinkään siitä, wagnerilainen draama on pelkkää pöyhkeilyä", Stravinsky totesi Harvard-luennollaan vuonna 1939. Stravinskyn vastaus romantiikan ajan musiikin umpikujaan ei ollut etsiä askelia eteenpäin tai edes sivulle vaan taakse päin. Stravinsky palasi aikaan ennen romantiikkaa, klassismin ihanteisiin, selkeyteen, tasapainoon ja ajatuksen kirkkauteen. Stravinsky näki säveltäjälle vain yhden tavan tehdä musiikkia, ja tämä tapa oli romantiikan tunnekuohussa turmeltunut. Aidolle säveltäjälle musiikki on olemassa oleva, lähes luonnontieteellinen tosiasia, jonka aineksia ovat intervallit ajallisessa suhteessa toisiinsa. Aito säveltäjä on keskiajan mestareiden tavoin käsityöläinen, joka kiihkeän luomisen sijaan tekee sävellyksiä kuin puuseppä tuolia; ilman riipaisevaa kiihkoa, ilman inspiraation suloa liihottelevia enkeleitä. Passiinsa Stravinsky kirjoitti joskus ammatikseen sävellysten keksijä. Stravinskyn hillitty käsityöläisyys on vain yksi ulottuvuus uusklassismia. Myös Stravinskyn jyrkimäpänä vasta-ajattelijana usein koettu Arnold Schönberg kiinnostui vanhoista muodoista, moniäänisestä, taidokkaasta kontrapunktista sekä kirjoittipa sellokonsertonkin 1700-luvulla vaikuttaneen Mathias Monnin teemoihin. Monen muun ismin tavoin uusklassismikin on hyvä nähdä pikemminkin asenteena musiikin tekemistä kohtaan kuin joukkona tyyllillisiä ominaisuuksia. Klassisen kiihkottomasti säveltämiseen suhtautuva muusikko ei tosin ole yhtä mediaseksikäs kuin romanttinen minä-minä-minä-taiteilija, mutta ehdotan kuitenkin monelle inspiraatiota lasin ääressä odottelevalle nerolle tarttumista työhön, vaikkapa kolmeksi ja puoleksi tunniksi joka päivä, kuten Stravinsky suositteli. Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 21.12.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |